Osallistuin pikkutikkakartoitukseen. Kello soi useana aamuna neljän hujakoilla, tällöin ehti kartoitettaviin kohteisiin auringonnousuun mennessä. Perhe-elämä oli vääntänyt päivärytmin luonnottoman myöhäiseksi, joten oli nautinto päästä hyvästä syystä jälleen kiinni vuorokauden parhaaseen hetkeen. Osa retkistä tuli tehtyä autolla, osa suksilla, osa pyörällä. Hyppään suoraan siihen aamuun, kun koitti ensimmäinen ”onnistunut” retki, eli perjantaihin 16.4. Aamu oli täydellisen tyyni ja taivaankansi kirkas. Ajelin autolla Kinnulanlahteen, jätin koslan parkkiin ja kävelin teräshankia pitkin Kitujoen varteen. Hengitys huurusi, lumi rouskui saappaan alla. Pysähdyin verkkaisesti virtaavan, hurmaavia mutkia koukertavan jokiuoman varteen. Tuomien silmut värjöttelivät vielä tiukasti kippuralla, joen hiljaisen solinan yli soivat aamun ensimmäiset laulajat. Punakylki- ja mustarastaat, punarinnat sekä peipot helkyttelivät säveliään, kauempaa mukaan liittyi satunnainen joutsenen ja naurulokin huuto. Äänet kimpoilivat kaikuina tyynessä maailmassa, mieli kellui lastuna laineilla. Vaikka olikin pakkasta, sulaneen maan tuoksu oli pökerryttävän upea. Valo hiipi taivaalle, hanget hehkuivat violetteina oranssin taivaan alla. Kuusten jylhien silhuettien latvoissa seisoivat yhtä ylväinä, yhtä sysimustina mustarastaat, laulun kiiriessä ylös, aina avaruuteen asti.

Sitten koitti päivän ainutlaatuisin hetki. Se hetki, kun aurinko ensin kurkottaa, sitten kipuaa ja lopulta kirii horisontin yläpuolelle. Maailma roihahtaa oransseihin liekkeihin, se loimuaa ja hehkuu. Se on maailman kaunein hetki, silloin aika pysähtyy, vain ollakseen ohi jo ennen kuin ihastuksen henkäyksestä syntynyt huurupilvi on hälvennyt. Ei löytynyt Kitujoelta pikkutikkaa, löytyi maailman kaunein aamu. (Mielessä soi Nightwishin Ad Astra, suosittelen testaamaan ja tekemään mielikuvamatkan auringonnousuun.)

Valon haalistuessa oranssista keltaiseen jatkui matka Mustavirralle. Pian minut säikäyttikin kiikityksellään pikkutikkanaaras. Hetken se vietti seuranani, kunnes totesi todennäköisesti viihtyvänsä paremmin yksinään tien toisella puolella ja vaihtoi paikkaa. Ensimmäinen ruksi nollasarakkeeseen.

Seuraavana aamuna nousin innosta puhkuen ylös, ulkona odotti jälleen kaunis maailma. Pyöräilin Varpasaareen, huikkasin huomenet joutsen- ja sinisorsaparille. Kaksi merihanhea honotti ohitseni. Aamu-usva leijaili taianomaisena harsona hankien yllä. Oli jälleen niin tyyntä, ettei hennoinkaan heinä värähtänyt. Ja se valo… Ihmiset, nouskaa aikaisin! Valkeisen rannalla olevalle pikkiriikkiselle suojelukaistaleelle saavuttuani kuulin kiihkeää pikkutikan rummuttelua vastarannalta. Mainiota, toinen tikka kartoitukseen.

Päivä jatkui retkeilyn merkeissä, kun jo liki viikon päivät Tiirassa poltellut liejukana houkutti lastaamaan romut ja perheen autoon ja nostamaan kytkintä, keula kohti Lapinlahtea. Sää oli kirjaimellisesti häikäisevän upea, pilvetön taivas, lämmintä reippaasti yli kymmenen astetta, täysin tyyntä. Painelimme suoraan Sulkavan lintutornille. Innokkaana perheen pienimmäinen testaili uusia (lelu)kiikareitaan ja ilahtui suuresti kurkien huuteloista, laulavasta lintukirjasta tuttuja ääniä kun olivat. Alkaessamme valmistautua lähtöön pyyhälsi ohitsemme sinisuohaukkakoiras sen verran läheltä, että juoniorikin sen huomasi. Ajettuamme muutaman kymmenen metriä huomasimme, että liejukana polski aivan tien vieressä. Päivä vain parani entisestään! Lintu ei ollut moksiskaan auton ikkunasta räpsivästä kamerasta.

Akkalansalmen sillan kupeella naatiskelimme eväsleivät ja jatkoimme matkaa Ulmansalmelle, jossa kuvasimme jo monen muunkin ikuistaman kaulushaikaran. Eipä tuo ollut vielä paikkaa vaihtanut, vaikka kovin kyräilevältä otus varsin paljaalla paikalla vaikuttikin. Sitten ykkönen silmään ja Linnansalmen lintutornille. Kivet, lieju ja lumipallot taisivat jäädä lapselle parhaiten mieleen, me puolestaan keräilimme vuodarilistaamme nokikanan, punasotkan ja ruskosuohaukan. Päivä oli ollut pitkä ja koitti aika palata kotiin. Toki matkalla piti vielä pysähtyä Matin ja Liisan asemalle nauttimaan jäätelöt. Kiitos Lapinlahti, tarjosit jälleen erinomaiset puitteet linturetkelle!

Pikkutikkakartoitus jatkui vielä viikonlopun jälkeen, kun kävin Kuopiossa tutustumassa Savilahden seutuun. Muutamassa vuodessa ehtii entinen kaupunkilainenkin maalaistua, nyt Savilahden keväinen pöly ja työmaameteli tuntuivat pökerryttäviltä. Tätäkö se oli, elämä kaupungissa? No jaa, pikkutikkoja tuntui löytyvän täältä jopa helpommin kuin maaseudulta. Löysin ilokseni useita uusia polkuja, joiden olemassaoloa en ollut koskaan tiennytkään, vaikka olin liki koko ikäni asunut aivan alueen kupeessa. Kaupunkiluonto osaa olla kaunista ja rehevää, täynnä lintujen kevätkonserttia. Sitä on kuitenkin vaalittava, muutoin se katoaa. Alkaneella vuosikymmenellä tulee mitä ilmeisimmin tuhoutumaan Savilahdesta moni viimeinen luonnontilainen keidas. Sitten on pikkutikankin etsittävä itselleen uusi paikka rummuttaa, elää ja jatkaa sukua. Löytyykö sitä?

Vielä yhtenä aamuna kävin kameran kanssa muutamassa Maaningan paikassa, mutta pikkutikkojen osalta reissut olivat tyhjiä. Kotiin palattua söimme lapsen kanssa aamupalaa. Katselin ikkunasta kiikareilla naapurin nurmikolle. Silmiini osui kulorastas. Kun kävin katsomassa sitä vielä olohuoneeseen pystytetystä kaukoputkesta, näin, kuinka linnun viereen lehahti jotain mustaa. SEPELRASTAS! Ukko pihalle kameran kanssa, puurot naamariin ja muu talonväki perässä. Äkkiä whatsapp-viestiä eteenpäin ja pian oli pihassa autoja enemmän kuin kertaakaan koko talvena. Kyllä se elämä osaa joskus olla ihmeellistä, voi että se osaa.

Sanna Hakkarainen

On helmikuu ja vuosi 2021. Katselen lintujen touhuja ruokintapaikoilla, kunnes se rupeaa hieman kyllästyttämään, joten mitäpä sitä seuraavaksi tekisi. Mieleeni tulee, jatkaisinko retkikertomuksiani vielä viime vuodelta ja Rautavaaran maisemista. Olisihan noita tarinoita, vaikka kuinka muualtakin, mutta ajattelin kertoa syksyn ja talven tulon ”Tiilikan” suo maisemaan pelkistettynä, niin olisi vuoden ajat suolta kerrottuna.

5.9. Syksy on tavoittanut tutun suon. ”Tiilikan suolla” syksyn värigaala alkaa muodostua jo vallan hyvin näkyviin. Osa heinistä ja pajukoista on muuttanut väriään keltaisen sävyihin. Nuoret koivut vielä sinnittelevät, pitäen vihreän sävynsä, mutta jotkut niistä ovat jo antaneet periksi ja näkyy siellä täällä keltaisia lehtiä. Puuttomat suoalueet loistavat komeana punertavan ruskeana värin vaihtuessa välillä vihreään ja siitä kellertävään.

Jäämme katselemaan lähelle siltaa näkyisikö siivekkäitä enää suolla. Päät kääntyilevät sinne tänne, vaan hiljaista on. Jossain tuntuu tikka koputtelevan puun runkoa ja kun tarpeeksi kauan tiiraa, niin lopultahan se löytyy, no ei se olisi löytynyt, mutta kun ”herra” pyrähti lentoon, muuten lienee jäänyt näkemättä, vaan kaukanapa tuo oli.

Muita lintuja ei vain näy, kunnes sattumalta katse osuu erääseen kelon karahkaan ja sen päällä olevaan ”möykkyyn”. Möykky liikahtaa, joten lintuhan se siinä.

Lintu tiirailee tarkkaavaisesti suuntaan ja toiseen ja tarkkaan se tuntuu katsovan meitäkin, kunnes kyllästyy ja lentää matkoihinsa. Olisikohan se ollut suon viimeinen metsäkirvinen kukapa sen tietänee.

Jatkamme matkaa suolta pikkulenkin kautta Rautavaarantielle, josta käännytään sitten Heinämäentielle.

Ajelemme melkein kävelyvauhtia kohti Kulvemäkeä huonokuntoisella, voisiko melkeinpä sanoa metsäautotiellä, jolle on annettu nimi. Vesisateet ovat juoksuttaneet hiekkaa tieltä ja täytyy ajaa varovaisesti väistellen isompia kiven murikoita.

Pysähdymme mäellä maston kohdalle ja nautimme retkieväät samalla tiiraillen taivaalle. Tältä mäeltä on kesän mittaan nähty useita lintuja. Tänään vain ei näy mitään. Kun pikku tauko on pidetty, niin jatkamme matkaa ja eiköhän vain satu vähän tuuriakin.

Kortimomäellä nähdään kaksi lintua, jotka jahtaavat toisiaan. Onkohan niillä jokin kisailu meneillään, vai opettelevatko jotain tulevaa pyyntitaktiikkaa. Korppi ei taida tuosta ”leikistä” pitää, se raakkuu välillä, mutta haukka ei vain meinaa jättää sitä rauhaan. Tulee mieleen, kiroileekohan se korppi linnun kielellä sille haukalle. Käskeekö painua haukan jonnekin ”pimeään paikkaan”, vai pyyteleekö nätisti, jätä minut jo lopultakin rauhaan. Aikansa kisailtuaan ne lopulta lähtevät omille suunnilleen.

Matka jatkuu, eikä keretä ajaa, kuin hetki, niin nähdäänkin sitten kaksi teertä. Toisen kerkesin kuvata, mutta toinen niistä oli nopeampi ja hävisi metsään, vai olisiko se ollut arempi ja viisaampi.

Lähestyyhän teerille huonot ajat ja olisi syytä pysyä poissa ihmisten näköisältä.

Matka jatkuu ja ohitetaan Rehvontie. Siinä on opasteet Volokinpolulle, Susikerviselle ja Uuranholi-nähtävyydelle.

Siitä tulikin mieleen, että onhan se ajettu läpi tuokin Rehvontie.

Kerran tielle on annettu nimi, niin katsottiin päästäänkö sen kautta Laakamäentielle ja kun vielä navigaattorikin ohjasi, jota tietysti ei pitäisi aina uskoa sen ohjauksiin, niin käytiinpä tuo tie kokeilemassa.

Kuultiin sillä matkalla erilaisia lintujen laulujakin, mutta minun tunnistustaidot lintujen laulujenkin suhteen ovat huonot, joten en tunnistanut niitä, niin en voi sanoa mitkä siellä visertelivät, sillä ei ne tulleet esittelemään itseään, vaan pysyivät visusti piilossa.

Olihan tuo matka kokemus. Muuten meni ihan kohtalaisen hyvin, mutta kun oli alku kesä ja auton pohja kulki liian matalla näille teille, niin oli yksi pikku pätkä ”tiestä”, jossa oli aika isoja kiviä, nurmettunutta ja vielä pehmeää, upottavaa maata, josta joskus on tukkiautoilla ajettu, varmaan vuonna viis. Eipä vaan kuski kääntynyt takaisin, vaikka ehdottelinkin. Ei siinä auttanut muu, kuin nousta meikäläisen autosta ensimmäisen kolahduksen jälkeen ja kulkea edellä noin sadan metrin verran näyttäen mihin suuntaan pitäisi veivata rattia ja väistää isompia kiviä ja pehmyttä mutaa. Voihan sanoa, että oltiinpa todella korvessa, muuta onneksi ei kiinni liejussa.

No tulihan poikettua itse kertomuksesta, joten palataanpas tähän hetkeen. Ollaan tulossa vanhalle soramontulle. Taitaa se olla edelleenkin käytössä. Siinä montun alueella tepastelee kolme västäräkkiä. Eipä niitä saanut samaan kuvaan, niin vikkeliä ne olivat. Etsivät ruokaa, pyrstöt vain heilahtelivat, kun ne viilettivät paikasta toiseen.

21.11. tänään päätämme käydä viimeisen kerran katsomassa, mitä kuulunee ”Tiilikan” suolle ja sekin päätös tehdään vasta kahvittelupaikalla Kulvemäellä. Tähän kertomukseen ajattelin päättää retkikertomukset vuodelta 2020, jotka nyt jäivät enimmäkseen korpimaisemiin ja suon seuduille.

Kun vain rohkeasti lähtee odottamatta mitään ns. tielle tiettömälle ja ajelee noita korpiteitä, pysähtelee välillä katselemaan ja kuuntelemaan, ei pidä kiirettä, voi yllättyä.

Korpi puhuu kuulijalleen, välillä se on aivan hiljaa tuulen toisinaan suhistessa kevyesti puissa. Joskus tuulen humina on niin mahtavaa, että pelkää jo puiden kaatuvan.

Toisinaan metsä täyttyy lintujen äänistä ja joskus se, kuin kiitokseksi, että et ole unohtanut, vaan olet palannut uudelleen samalle reitille tuo eteesi jonkin upean metsän linnun poikueineen, tai komean hirven katselemassa puiden oksien varjosta.

Matkaamme tutulle Heinämäentielle ja siitä taukopaikalle Kulvemäelle. Lumi on jo jäänyt osittain maahan ja kuin jostain oikusta aurinko värjää harmaan taivaan vaalean oranssilla juovallaan tuoden edes vähän väriä niin harmaaseen ja pimeään päivään. Kylläpä kelpaa kahvitella. Kiirettä ei ole, linnut ovat jo lähteneet paitsi talitintit. Niitä on mäen laella kaksikin kappaletta näkyvissä.

Siinä juodessa kahvia ja syödessä eväitä pohditaan, käytäisiinkö vielä suolla. Tulee kylläkin tehtyä ns. liika lenkki, kun ei ollut tarkoitusta enää suolle ajaa, vaan se suo koukuttaa, joten päätämme käydä vielä kerran tuttua maiseman katsomassa ennen kuin lumikinokset peittävät suon.

Suolla ei enää kuulu lintujen ääniä. On hiljaista. Linnut ovat matkanneet mikä minnekin ja jättäneet suon tietäen, että seuraavana keväänä palataan, jos muuttomatkalla ei tule ongelmia.

Näin arvelen minäkin, kun katselen suota.

Sateet ovat nostaneet pikkujoen pintaa saaden sen tulvimaan. Pakkanen on tehnyt taidetta jäädyttäessään siellä täällä pikkupoteroihin jäänyttä vettä. On aika jättää suo ja sen elämä omaan rauhaansa jaa antaa talven tulla.

Leena Meuronen