Sulaan veteen loppui edellinen kertomukseni ja mitenkäs se nyt kävikään, sulasta vedestä ajattelin jatkavani muisteluita ja kohtaamisia näin kovasti jälkikäteen retkilläni lintumaailman kanssa.

On maaliskuun kahdeskymmeneskuudes päivä. Mieleeni tulee, eiköhän lähdetä vaihteeksi katsomaan kevätmaisemia ja no, lintuja myös.

Niinhän siinä pääsi käymään, että lähdettiin ja päätettiin käydä katsomassa mahdolliset sulat vedet Lapinlahdelta. Lieneekö ne vielä edes sulia. Se selvinnee, kun sinne saavumme.

Lähdemme ajelemaan yhdeksän maissa. Taivas näyttää siniseltä ja mäen alla Hanhipurolla usva leijuu hiljalleen kohoten ylös. Päivästä voinee tulla kirkas. Matkan varrella paikoitellen näkyy tien pientareilla pikku pälviä. Sieltä se kevät alkaa vähitellen kurkistaa.

Lapinlahdelle oli jo useampaan paikkaan saapunut muutamia joutsenia, mutta mieleenpainuvin näky oli Saaristoreitillä, Ulmansalmen jäällä olevat joutsenet. Niitä näkyi muutamia siellä täällä ja yksi isompi ryhmä jäällä. Lienevätkö juuri saapuneet, vain muutenko vain viettivät päivää huilaten kylmällä jäisellä hangella auringon jo hieman lämmittäessä kylkeä. Missäpä ne muualla, kun ei ollut sulaa vettä siinä lähistöllä. Ainoastaan näkyi lunta ja sinertävää jäätä.

Näitä joutsenia katsoessa sain päähänpiston lähteä Maaningalle, joten eipä siinä auttanut, kuin jatkaa matkaa, eikä kovin vastaväitteitä kuulunut.

Maaningalla, Viannankoskella jää kimmeltää ja vettä näkyy. Joutsenet olivat löytäneet tiensä sinne. Lieneekö paluumuuttajia, vai odottelevatko lumien sulamista jatkaen sitten matkaa mikä minnekin pesimäpaikoilleen. Komeita lintuja ja se lentoon lähtö on jo elämys, kun ne laittavat moottoriin kierroksia. Naurattaa hieman ja tulee Retu Kivinen jalkoineen mieleen. ”Räpylöitä” heilutellen hänkin laittaa kivikauden autoonsa vauhtia. Olisikohan näissä matkaan lähdöissä jotain samaa.

Ensimmäinen päivä huhtikuuta. Olen lopen kyllästynyt tiirailemaan lintusten jalkoja selvittääkseni rengastettujen lintujen numeroita, vaikka onhan niiden touhut sinällään mukavaa seurattavaa, mutta siihen väsyy ja tarkkaivaisuus katoaa. Ajatukset karkailevat tien päälle ja näkymiin, mitä siellä voisi kohdata.

Saan houkuteltua toiset mukaan ja lähdemme, eikä ole vielä tietoa mihin suuntaan, kunhan nyt johonkin vain.

Eipä sitä tiennyt tienpäälle lähtiessään, että tänään kohtaakin aivan jotain muuta, kuin lintuja ja että matkaa tehdään vain kuuden kilometrin verran, mutta oli se mahtava reissu ja nähtiin sentään muutama lintukin.

Lähdemme ajelemaan kahdeksan jälkeen kohti Hanhipuroa. Hanhipurolla pikkumäen päällä näemme etäällä jonkin tumman läiskän, joka liikkuu. Auton ikkunat auki ja kamerat esiin. Hämmästys on melkoinen, kun se tumma läiskä osoittautuikin ahmaksi ja vielä töyhtöhyypät siinä samalla hollilla.

Se mikä tuossa oli outoa, oli se, että ahmaa liikkui valoisaan aikaan noin suurella aukealla ja ettei ahma ollut huomaavinaan lintuja ja etteivät linnut tehneet elettäkään, että olisivat lähteneet sitä pakoon. Olikohan niillä ”hyypillä” jokin suunnitelma, jos ahma muuttaisi suuntaa ja tulisikin kohti. Kolme suuntaa näkyi linnuilla varmistettuna, joten ne turvasivat varmaankin toistensa seluksen ja toisaalta, onhan niillä siivet millä pääsee viuhtomaan pakoon, joten eipä niillä hätää ollut.

Neljäs päivä huhtikuuta.

Olen taas lähdössä, mutta nyt ihan pakollisille asioille Kuopioon ja siinä samalla katselemaan näkyisikö mitään siivekästä, ym. kevään juttuja. Lintuja on ruvennut saapumaan Suomeen ja minulla on intoa lähteä katsomaan mitä näkisin, etenkin kun taas aloitin kokoamaan itselleni listaa linnut 100. Onkohan tämä enää järjen viisasta ja sadattelen mielessäni erästä ihmistä, joka sai minut tähän lintutouhuun mukaan, sillä en osannut odottaa sen tempaisevan näin mukaansa.

Oli asiaa Kuopioon ja päätimme tulla tulomatkalla Kinnulanlahden kautta. Käytän samalla seudun palveluja hyväkseni ja käyn ostoksilla leipomoliikkeellä saaden mukaani tuoretta purtavaa niin ruokailuun, kuin kahvihetkeenkin.

Mihinkähän suuntaan sitä tästä ”pullapuodin” pihasta lähdettäisiin. Aikamme mietittyämme, päätetään tehdä pikkulenkki Patajärven suuntaan ja sitten kotiin.

Näyttäisi Patajärvikin olevan jäässä, mutta ruohikon kohdalla on tummempi juova ja siinä on jo näkyvissä hieman sulaa. Sulan reunalla käyskentelee metsähanhia, pari tundrahanhea ja kaksi kanadanhanhea. Kanadanhanhet ovat erillään muista hanhista. Eiköhän niitä suvaita joukkoon, vaan muutenko vain haluavat olla omissa oloissaan. Ykskaks ne päättävät nousta ilmaan ja lähtevät jatkamaan matkaansa lentäen siitä läheltä, ikään kuin esitelläkseen, että täältä me tullaan ja toden totta, että osaavat olla komeita. Yritin saada molemmat samaan lähikuvaan, vaan eipä se onnistunut. Hyvä edes näin. Mikäpä nyt on lähteä kotia kohden ajelemaan.

On kuudes päivä huhtikuuta. Tänään ajattelin olla lähtemättä yhtikäs mihinkään ja retkeillä vain ajatuksissa. Jään seuraamaan ikkunasta lintujen touhuja ja tarkkailen, tuleeko syömäpaikalle rengastettuja lintuja, mikäli nyt yhtään kerkeän niitä renkaan numeroita saamaan selville, etenkin kun ne hyppelevät niin vikkelästi paikasta toiseen.

Siinä katsellessa tinttejä huomaan mustarastaita saapunen pensaiden alle. Mutta tämä yksi mustarastas eroaa muista. Voisiko sitä edes sanoa mustaksi rastaaksi, kun se on noin mutavalkoinen oranssisena nenineen. Kaunis lintu se on. Mikähän lienee sen tarina, kun on saanut niin erilaisen puvun.

Eikä se rastas ollut tyhmä. Meni rasvatangolle syömään, niin kuin olisi aina asustanut meillä ja tekisi sen vanhasta muistista. Lieneekö ottanut oppia valkoselkätikasta. Luuli varmaan lajitoverikseen, kun sen perään niin hartaasti tiiraili, hieman vain vilkaisten mustaa lajitoveriaan.

Tähän komistukseen taidankin lopetella tällä erää tämän kertomukseni.

Leena Meuronen