Vuodelta 2025 mieleen painui muutamia upeita lintuhetkiä. Kuten se, kun Matti tuli aamulla herättämään hihkuen: lahdella on mandariinisorsa!! Kaikki juoksujalkaa olohuoneen ikkunaan kaukoputken ääreen ja hyvä taivas, siellähän se sinisorsan seuralaisena kelluskeli. Ei sellainen pihapinna, jota olisi alunperin laskelmoitu 100 pihapinnan tavoitteeseen. Näitä sattuu.

Sitten on aivan erilaisia hetkiä, nimenomaan retkiä, joilta tosin kamera unohtui kotiin. Jokaisella kameranomistajalla tulee varmasti vastaan niitä katkeria reissuja, jolloin jotain upeaa tapahtuu juuri silloin, kun kamera lojuu kotona. Siitä syystä oheisen kertomuksen kuvitus on peräisin häneltä, jolla kamera pysyy uskollisesti mukana. Toisaalta, onneksi säännöllisellä muistelulla nuo hyvinkin ohikiitävät hetket säilyvät (ehkä ikuisesti?) muistoissa – jopa ilman kuvatodisteita.

Oli lämmin toukokuun ilta ja lähdin lapseni kanssa pyörälenkille Kinnulanlahteen. Edeltävän illan pyörälenkillä olimme jo nähneet siellä suopöllön, kenties tänäänkin? Sielläpä se liihotteli jälleen, vt 77 länsipuolisella pellolla. Ilta-auringon upeassa valossa se kierteli metsänreunaan ja jonnekin silmänkantamattomiin. Jätimme pyörät pientareelle ja etsimme pellonreunasta sopivan passipaikan. Sanoin, tuon kumpareen takaa se vielä tulee, aivan varmasti. Kyyhötimme kannonkupeessa muutaman minuutin, ja sitten se tapahtui. Pöllö ilmestyi yllättäen, täysin ääneti kumpareen takaa, liihotteli täydellisen kultaisessa myötävalossa, puolentoista metrin korkeudella suoraan meitä kohti. Se käänsi kasvonsa meihin, tuijotti meitä ikuisuudelta tuntuvan hetken keltaisilla silmillään ja kaarsi sitten muutaman metrin päästä ohitsemme. Siinäpä sitten katsoimme pojan kanssa häkeltyneinä toisiimme, silmissä riemu loistaen, voi jumpe! Kameraa ei ollut, mutta muistot jäivät ja lämmittivät vielä pitkään.

Kevät kääntyi kesään. Oli kaunis ilta ja lähdin poikien kanssa pyörillä tällä kertaa Väänälänrannantietä etelään päin, ohi Käärmelahden peltoaukeiden. Yhtäkkiä vierestämme alkoi kuulua harakan rähinää, ja näimme kuinka aivan selkiemme takaa harakka jahtasi valkoista suohaukkaa. Tilanne oli hetkessä ohi kun linnut syöksyivät tien yli metsiköstä toiseen. Järkeni on hyvin hidas ja kärsin kroonisesta ”en ikinä usko silmiäni” -syndroomasta, mutta haukasta tuli välittömästi sinisuohaukan sijaan arosuohaukka mieleen. Jatkoimme polkemista eteenpäin. Lapsistani vanhempi ajoi parisenkymmentä metriä edellämme, kun yhtäkkiä häntä vastaan liihotteli juuri tuo samainen haukka. Kuvitelkaa täydellinen, oranssina laskevan auringon valo. Kuvitelkaa hehkuvana kukkiva piennar ja tyynessä illassa tanssivat hyönteiset kasvuston yllä. Kuvitelkaa pientareelta laskeutuvan ojan ylle, lähes kukkia hipova, matalalla liihottava arosuohaukkakoiras. Kuvitelkaa 5-vuotias lapsi seisomaan pyöränsä kanssa tienreunassa. Kuvitelkaa se hetki, kun tuo kultaisena hohtava haukka liihottaa aivan lapsen vierestä, korkeintaan puolentoista metrin päästä. Kuvitelkaa tuon pienen pojan ilme, ällistyksestä ymmyrkäiset silmät ja riemunaurusta ammottava suu. Kuvitelkaa, voisiko äiti olla onnellisempi. Jopa ilman kameraa, mutta ikuinen muisto syvällä sydämessään. Puoli kesää tuon jälkeen meidän autossamme ja pyörälenkeillämme puhuttiin lähinnä arosuohaukoista ja suopöllöistä.

Kesän kiihkeys kesti aikansa, hiipuen hiljalleen elokuun kasteeseen ja viileisiin varjoihin. Atlastelumieliset pyörälenkit vaihtuivat kuntoiluun ja musiikkiterapiaan. Monella pyörälenkillä kuuntelin yhä uudestaan ja uudestaan kappaletta ”Huuhkaimen laulu”. Eräällä jo hämärtyvällä iltalenkillä olin polkemassa Koivusaaressa, kun näin tien vierellä tolpannokassa päivystävän hiirihaukan. Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että olen aina ollut syvästi lumoutunut haukkojen kauneudesta. Annoin pyöräni rullata, ja haukka pudottautui liitoon. Ja siinä se sitten liisi, pyöräni vierellä, samaa vauhtia kanssani. Olo oli kuin Pocahontasilla, yhtäaikaa todellinen ja satumainen. Musiikki taustalla, minä ja haukka. Lintu nousi seuraavan tolpan huipulle, jatkaen lopulta matkaansa jonnekin, mitä en enää muista. Päähäni oli jo tallentunut uusin luku niistä hetkistä, jotka säilyvät.

Jos minulta kysyttäisiin ohjetta hyvään elämään, sanoisin, lähde ulos, liiku siellä aistit avoinna ja kohtaa luonto, antaudu sille ja tulet vielä pökertymään sen kauneudesta! Kokemani hetket voivat kuulostaa mitättömiltä, mutta minulle ne ovat suurimpia lahjoja elämältä. Ne ovat hetkiä, jolloin maailma pysähtyy, kauneus tulvii kaikkien aistien kautta kehooni ja sieluuni. Ne ovat hetkiä, jolloin jokin vapaa luontokappale on hetken aikaa kanssani samalla sivulla, samassa lauseessa tässä elämän valtavassa kirjassa. Se jos mikä, on etuoikeutettua.

Sanna Hakkarainen