1930-luku oli Pohjois-Savon ornitologian kukoistuskautta, kun taas 1940-50-luvut olivat hiljaiselon aikaa. 1960-luvulla alkoi näkyä merkkejä uudesta aikakaudesta, ja 1970-luku oli lintuharrastuksen voimakkaan nousun aikaa.

1960-luvulla lintuharrastajille avautui uusia mahdollisuuksia ja innoittajia. Varsin lyhyenä aikana oli ilmestynyt joukko suomalaisia määritysoppaita ja käsikirjoja, mm. Leo Lehtosen ”Jokamiehen lintukirja” (1955), Olavi Hildénin ”Retkeilijän lintuopas” (1960) sekä Olavi Hildénin ja Pentti Linkolan ”Suuri Lintukirja” (1955, 1962), jotka kuluivat lintumiesten käsissä. Yleisimpien lintulajien laulua saattoi kuunnella nyt myös olohuoneessa, kun Juhani Paatelan ja Leo Lehtosen ”Laulava lintukirja” ilmestyi (1963). Leo Lehtonen ja Kalevi Raitasuo perehdyttivät teoksillaan lintujen käyttäytymiseen. Samoin teki Yrjö Kokko herkillä luontokuvauksillaan, joiden pääosissa olivat joutsenet, ungelot ja allit. Reino Kalliolan arvokas Suomen luontoa, sen historiaa ja alueellisia piirteitä kuvaava kirjasarja perehdytti luonnonystävää syvällisemmin luonnon ymmärtämiseen, harrastukseen ja suojelemiseen. Ja kuka kaipasi ajankohtaista tietoa, hänelle oli olemassa alan aikakausilehtiä, kuten Suomen Luonto, Luonnon Tutkija ja Ornis Fennica.

Suurimmat harppaukset lintuharrastajien tiellä olivat teoksen ”Pohjolan linnut värikuvin” ilmestyminen (1963-72) ja Lintumies-lehden aloittaminen (1965). Saatiin vankkaa ornitologista perustietoa ja päästiin seuraamaan uutta ajankohtaista lintuharrastusta – osallistumaankin omin havainnoin tai kirjotelmin. ”Pohjolan linnut värikuvin”, joka ilmestyi kymmenen vuoden aikana erillisinä niteinä, oli suomalaisten ornitologien vahva yhteistyön näyte, edelleen ehdoton perusteos.

Lintumies-lehti (nyk. Linnut) oli nuorten lintuharrastajien palavan innostuksen ilmaus; se syntyi Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen nuorisojaoston ja tulisieluisen ornitologi, dosentti Olavi Hildénin ympärille ja kokosi pian voimia muualtakin maasta yhteisiin muuttolintu-, talvilintu- ym. katsauksiin. Helsingin seudulla ja muissa suuremmissa kaupungeissa lintujen harrastus oli leviämässä koulunuorison keskuudessa.

Kuopion seudulla luontoharrastus keskittyi vielä 1960-luvulla suurelta osin KLYY:n ja sen nuorisojaoston KNLY:n yhteyteen, aika pieneen piiriin. Nuoret hakeutuivat opintielle, monet yliopistokaupunkeihin, mutta uusi lintumiespolvi kasvoi aina tilalle. Eero Antikaisen itäisten ja kaakkoisten lintulajien leviämistä käsittelevä pro gradu -työ ilmestyi KLYY:n sarjassa (1965) innoittaen nuoria lintumiehiä uusiin havaintoihin. Myös toinen KLYY:n julkaisu, Torild Branderin (1959) ”Ohjeita lintujen suojelemiseksi”, kului lintumiesten käsissä – siitä saatiin mm. linnunpönttöjen teko-ohjeita.

Lehtori Toivo Räsänen, monipuolinen maastobiologi, oli muuttanut Kuopioon ja toimi aktiivisesti KLYY:ssä, mm. sihteerinä, puheenjohtajana ja KNLY:n kuraattorina. Lintumiehenä ja yhdistyksen sihteerin ominaisuudessa hän kokosi kokouspöytäkirjoihin merkittyjä lintuhavaintoja Luonnon Tutkijaan (1963,1965). Hän julkaisi myös muutamia omia tiedonantojaan yksin tai yhdessä vaimonsa Leena Räsäsen kanssa.

Vanhempaa lintumiessukupolvea edusti Lauri Pohjolainen, Kuopion museon talonmies-preparaattori. Kun Kuopion museo siirtyi KLYY:ltä Kuopion kaupungin ylläpitämäksi vuonna 1968, Lauri Pohjolaisesta tuli pian talon ensimmäinen päätoiminen konservaattori. Pohjolainen täytti museon kokoelmiin lähes 160 lintua. Hän seurasi Matti Karppasen jalanjälkiä niin preparaattorina kuin lintumaalarinakin. Hän oli retkeillyt Karppasen kanssa ja käynyt monilla muuttohaukan pesillä, hoitanutkin museolla muuttohaukkaa ja monta muuta lintua; näistä hyvistä ajoista hänellä riitti aina juttua nuorille lintumiehille.

Uusi kuopiolainen lintumiessukupolvi, johon kuuluivat mm. Kauko Asikainen, Erkki Björk, Jukka Kauppinen, Markku Kolehmainen ja Jorma Tuomainen, retkeili pääasiassa Kuopion ja sen lähipitäjien alueella. Havainnot jäivät aluksi omiin vihkoihin tai niistä kirjoitettiin sanomalehtien palstoilla – lintujuttuja kirjoitettiin näet aktiivisesti 1960-luvun puolivälistä alkaen Savon Sanomiin ja Savoon, aiheina olivat mm. talvilintulaskennat ja kevätmuutto. Vuosikymmenen lopulla perustettiin Kuopion museoon lintujen kevätmuuttokortisto, johon kerättiin ensin taannehtivasti tietoja vuodesta 1964 alkaen ja sitten joka kevät muutaman vuoden ajan. Havaintoja lähetettiin myös Lintumies-lehden valtakunnallisiin ajankohtaiskatsauksiin ja vastattiin harrastajille osoitettuihin kyselyihin milloin mistäkin lajista.

Talvilintujen laskijoilla oli vakiintuneet yhteydet Helsingin yliopiston eläinmuseoon. Uusi kesäinen lintuhavainnoinnin muoto oli yölaulajien kuuntelu. Öisillä polkupyöräretkillä löytyivät uudelleen mm. Maaningan Lapinjärvet ja Patalahti. Lintujen rengastus oli melko vähäistä – rengastuslupa oli Pohjois-Savossa vain muutamalla henkilöllä.

Riistaveden lintujärvillä nuoret lintuharrastajat retkeilivät entistä innokkaammin, etenkin kevätmuuttoaikaan. Vuotiset pesivän vesilinnuston laskennat käynnistyivät 1960-luvun puolivälissä (Kauppinen 1967, 1976b). Luonto-Liiton talvipäivillä Riistaveden lintujärviä tehtiin tunnetuksi KNLY:n näyttelyosastossa mm. vertailemalla uusia laskentatuloksia Antikaisen tuloksiin. Riistavedeltä lintujärvitutkimukset laajenivat mm. Maaningan Lapinjärvelle ja Jäppilän Tuomiojärvelle. Myös Ylä-Savon järviin tutustuttiin.

Yksittäisiä lintuharrastajia oli siellä täällä muuallakin maakunnassa, pieniä toveripiirejä löytyi ainakin Iisalmessa sekä Varkaudessa, mutta laajempaa yhteistyötä eri kaupunkien lintuharrastajien välillä ei ollut.

Monet luonnontarkkailijat ovat itseään korostamattomia luonnonystäviä, jotka eivät liioin kaipaa yhdistyksiä tai muuta yhteistä, järjestettyä toimintaa – heille luonto riittää. Yhtenä heistä mainittakoon Yrjö Knuutinen, Suonenjoen Pörölänmäellä laulujoutsentaan hoitanut opettaja, joka kirjoitti lintuystävästään, luontohavainnoistaan ja -kokemuksistaan kirjan ”Kurkki” (1970).

Lintuhavaintoja julkaistiin vielä 1960-luvulla vähänlaisesti. Lintumies-lehden ajankohtaiskatsauksissa oli sentään joitakin keväisiä muuttolintutilastoja Kuopion seudulta ja ”Jänkäkurppa 18.12.1966 Kuopiossa” oli ensimmäinen Pohjois-Savosta lähetetty tiedonanto tässä lehdessä (Björk 1967). Kun KLYY aloitti Savon Luonto -lehden julkaisemisen 1969, avautui lintuhavaintojen julkaisemiseen uusi väylä.

Savon Luontoon kirjoitettiin 1970-luvun alussa artikkeleita mm. Savon joutsenista (Haapanen ym. 1973b), naakoista (Antikainen 1970, 1974), pöllöistä (Mikkola 1907, 1971, 1974), kalasääskestä (Kauppinen & Lyytikäinen 1972, Lyytikäinen 1973c), yölaulajista (Kauppinen 1974b), Tiilikkajärven linnustosta (Antikainen & Kauhanen 1973, Skarén 1973b) ja Kiuruveden Luupuveden järvien linnustosta (Kauppinen 1973). Lista kuvaa edustavasti pohjoissavolaisten lintututkimusten teitä, joista monia pohjustettiin jo 1960-luvulla ja joista useimmat ovat jatkuneet 1980- ja 1990-luvuille saakka. Sekä yksittäisiä lajeja – niiden esiintymistä, runsautta, pesimistä ja siihen liittyvää ekologiaa – että erilaisten elinympäristöjen linnuston koostumusta on selvitetty.

Faunistisia tiedonantoja julkaistiin entistä enemmän, sekä yksittäisinä havaintoina että pieninä alueellisina koosteina, ja kun myöhemmin havaintojen tulvaan alkoi hukkua, niitä ryhdyttiin kokoamaan laajemmiksi katsauksiksi. Mutta ennen lintutietojen keskitettyä keräämistä oli siirrytty uuteen yhteistyön aikaan – lintutieteellinen yhdistys oli syntymässä.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Professori J. A. Palmén, suomalaisen ornitologian primus motor, kirjoitti jo vuonna 1885 kansainvälisen lintutieteellisen yhteistyön puolesta ja esitti linnuston topografisen tutkimussuunnitelman. Hänen oppilaansa E. W. Suomalainen ryhtyi ensimmäisenä toteuttamaan topografista tutkimusta tarkastellen eri lintulajeja paikanlaadun mukaan ja luonnehtien lyhyesti lajien yleisyyttä. Tuleva professori Pontus Palmgren palasi näihin kysymyksiin vuonna 1932 Ornis Fennican artikkelissaan ”Lintutieteellisistä tutkimustehtävistä”. Hän piti Palménin tutkimusohjelmaa arvossa, mutta suurilta osin jo toteutuneena: ”meillä on aika selvä kuva linnustomme jakaantumisesta eri biotoopeille”. Faunistista työtä hän piti tarpeellisena ja välttämättömänä, mutta ”työn laadussa ei ole mitään uutta”, hän totesi. Lukuisia paikallislintufaunoja oli jo julkaistu.

Palmgren puhui lintujen runsaudenlaskennan ja eri lajien biologiaa koskevien autekologisten töiden puolesta. Mutta lintujen biotooppikohtaiset lukumäärätiedotkaan eivät ole itse päämäärä, vaan välttämätöntä esityötä päästäksemme ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin hän kirjoitti. Mikäli tahdomme selvittää, miksi joku laji on runsas vain tietyssä biotoopissa ja puuttuu jostain kokonaan, tarvitsemme sekä lukumäärätietoja sekä lajin perusbiologiaan syventyvää tutkimusta. Autekologisista tutkimuksista Palmgren mainitsi ravinto- ja pesimisekologian, ja hän suositteli saksalaisen esikuvan mukaan näihin tutkimusaiheisiin keskittyvien yhteistyöryhmien perustamista. Tutkimuskohteiksi tulisi valita yleisiä lajeja – harvinaisuudet eivät ole ekologisesti yhtä mielenkiintoisia. On syytä tuntea riittävästi tavallisten lintujen ekologiaa – miksi esimerkiksi harmaasieppo ei pesi kuusikoissa? Onko meillä riittävästi perustietoa harmaasiepon runsaudesta eri biotoopeilla, erilaisissa elinympäristöissä? Mihin harmaasieppo rakentaa pesänsä, mitä se syö?

Paikallislintufaunoissa lajien yleisyyttä oli yleensä tapana luonnehtia yleisesti vaikkapa asteikolla sangen yleinen – yleinen – jokseenkin yleinen – jokseenkin harvinainen – sangen harvinainen, kuten E. W. Suomalainen esitti kirjassaan ”Kallaveden seudun linnusto”. Hornborg pohti pesimälintujen yleisyyden ja runsauden luonnehdintaan liittyviä ongelmia ja esitti kvantitatiivisten lintulaskentojen tuloksia Pielavedeltä jo 1920-luvun alusta. Suomen maalinnuston runsauden tutkimus käynnistyi laajemmin 1920- ja 1930-luvuilla Einari Merikallion ja Pontus Palmgrenin menetelmällisten kehittelyiden jälkeen. Merikallion monumentaaliset teokset (”Über regionale Verbreitung und Antzahl der Landvögel in Süd- und Mittelfinnland, besonders in deren östlichen Teilen, im Lichte von quantitativen Untersuchungen” vuodelta 1946 ja ”Finnish birds – their distribution and numbers” vuodelta 1958) perustuvat osaltaan Pohjois-Savossa tehtyihin linjalaskentoihin. Kuopio, Tuusniemi, Lapinlahti, Säyneinen (nyk. Juankoski) ja Sonkajärvi olivat Merikallion laskentojen tutkimuspisteiden nimiä 1940-luvun alussa.

Mutta jo ennen Palmgrenin julistamaa tutkimusohjelmaa oli harrastettu lintujen runsaudenlaskentaa osana ekologisten kysymysten ratkaisua. Antti Reinikainen teki nuoruusvuosinaan 1927-37 talvisia linjalaskentoja Kuopion metsissä tutkiessaan pikkukäpylintujen epäsäännöllisiä vaelluksia ja niiden syitä. Pikkukäpylintujen pesivä kanta vaihteli vuosittain kuusen siemensadon mukaisesti yleensä 5-40 pariin 120 kilometrin reitillä. Nuorena maisterina Reinikainen kokosi tuloksesnsa Ornis Fennican englanninkieliseen artikkeliin (1937) esittäen havainnollisia diagrammeja kuusen siemensadon ja pikkukäpylintujen runsaudesta, ja hän kiteytti johtopäätöksensä: ”the abundance of Crossbills at breeding time is determined by the seed-crop of the Spruce”. Reinikaisen tutkimus on klassikko ornitologian historiassa; se on kouluesimerkki ekologisista syy- ja seuraussuhteista ja sitä on siteerattu laajalti kansainvälisessä ekologisessa kirjallisuudessa, mm. David Lackin laajalti levinneessä kirjassa ”The Natural regulation on animal numbers” (1954) ja viimeksi Ian Newtonin (1998) lintuekologian kirjassa (Kauppinen 1998).

Antti Reinikainen aloitti järvilinnustotutkimuksen, jossa hän tutki lintujen lajistoa ja runsautta sekä viimeaikaisia runsauden muutoksia Pohjois-Savon vesillä, 1930-luvun alussa ennen kuin kukaan muu oli maassamme julkaissut vastaavia aineistoja. Pontus Palmgrenin samaa aihetta käsittelevä klassinen työ Ahvenanmaan sisävesien linnustosta ilmestyi 1936, ja vesilinnuston runsautta käsittelivät väitöskirjatyönsä osana myös Olavi Kalela (1938) ja Jorma Soveri (1940).

Pohjois-Savossa Antti Reinikaisen ohella myös hänen ikätoverinsa Onni Lumiala kiinnitti huomiota vesilintujen ja lokkien runsauteen tutkimusalueellaan Sotkanselällä, josta hän julkaisi joitakin parimäärätietoja (1937, 1943a). Matti ja Pekka Sovinen kuvasivat Kevätön-järven linnustoa käsittelevässä käsikirjoituksessaan (1946) joidenkin lajien, erityisesti uusien tulokkaiden, runsautta pesälöytöjen perusteella: punasotkia pesi jo useita pareja, silkkiuikkuja noin 20 paria ja naurulokkeja pieni yhdyskunta joka kesä. Vasta Linkolan ja Siiran julkaistua ohjeensa vesilintujen pesivän kannan laskentamenetelmistä (1959) alettiin koota laajemmin vesilintujen laskenta-aineistoja – Eero Antikaisen tutkimus Riistaveden lintujärvillä 1959 ja 1960 oli niistä ensimmäisiä; työ julkaistiin 1966.

Lintujen pesimäkannan runsauden ja niiden muutosten seuranta oli tullut lintututkimukseen ja -harrastukseen jäädäkseen. Paikallislinnuston tutkielmissa ryhdyttiin kuvaamaan lajien biotooppikohtaisen esiintymisen ja yleisyyden lisäksi myös runsautta joko arvioin tai parimäärien laskentaan perustuen. Runsaudenmuutoksia alettiin tarkkailla. Niinpä lintuharrastajat Matti ja Pekka Sovinen kirjoittivat Ornis Fennicaan: ”Pajulinnun vähälukuisuudesta kesällä 1948”.

Miten sitten eri lajien perusbiologian tutkimus, Palmgrenin kuuluttama autekologia edistyi? Tässäkin yhteydessä on mainittava Antti Reinikaisen pioneerityöt, jo edellä esitelty pikkukäpylintujulkaisu sekä punavarpustutkimus, joihin tekijä kokosi aineistot Kuopion seudulla 1920-30-luvuilla. Biotooppien kuvaus ja pesäpaikat olivat keskeisiä seikkoja punavarpusen pesimisekologisessa työssä. Reinikainen erotti toisistaan neljä erilaista biotooppiryhmää ja päätteli, että tärkeimpiä biotooppia koskevia vaatimuksia ovat pensaikko ja valoisuus. Eteläisillä lehtoalueilla pesät ovat lehtipensaissa, mutta meillä kuusennäreissä ja katajissa. Punavarpusen levittäydyttyä kaakosta koko eteläiseen Suomeen Torsten Stjernberg (1979) tutki väitöskirjassaan lajin autekologiaa Länsi-Suomessa julkaisten tuloksensa 60 vuotta Reinikaisen työn jälkeen. Hän totesi lajin suosivan nykyisin yhä enemmän avoimia biotooppeja, joissa pesimistulos on huomattavasti parempi kuin kasvillisuuden sulkemissa biotoopeissa. Punavarpusen menestyksen salaisuus – nopea leviäminen ja runsastuminen sitten Reinikaisen tutkimuksen – on ainakin osittain paljastettu. Näin ollen Palmgrenin tarkoittama autekologinen tutkimussuuntaus on tuottanut vähitellen tietoa ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin kirjoittaja uskoi ja toivoi. Tutkimus on pitkäjänteistä ja ketjumaista yhteistyötä. Jo Reinikainen käytti punavarpustutkimukseensa oman aineistonsa lisäksi puolensadan suomalaisen ornitologin tietoja – heistä kymmenkunta oli Pohjois-Savosta.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Suomalainen lintutiede ”syntyi uudesti” 1930- ja 1940-luvuilla ja avautui kansainvälisesti saaden ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Eri lajien esiintymisestä oli jo kertynyt faunistista perustietoutta – oli saatu julkaisusarjat, ensimmäiset käsikirjat ja koottu paikallisfaunistisia havaintokatsauksia. Nyt voitiin esittää tieteellisesti uusia, haastavia kysymyksiä lajien levinnäisyydestä ja lukumäärästä. Alati muuttuva linnusto tarjosi kiinnostavia tutkimusaiheita, joihin maamme eläinmaantietäjät ja ekologit – mm. Einari Merikallio, Olavi Kalela, Pontus Palmgren, Lauri Siivonen, Paavo Voipio ja Lars von Haartman – tarttuivat. Monet uudet lintulajit olivat kotiutumassa Suomeen. Linnuston muutokset yhdistettiin usein ilmastollisiin tekijöihin. Oli eletty 1920-30-lukujen lämpökautta, ja sotatalvet olivat taas poikkeuksellisen kylmiä.

Silmiinpistäviä muutoksia oli tapahtunut myös Pohjois-Savon linnustossa – mm. pikku- ja naurulokin, punasotkan, silkkiuikun, töyhtöhyypän ja punavarpusen leviäminen oli pantu merkille, ja olihan kottarainenkin uutena lajina hiljattain kotiutunut näille seuduille. Antti Reinikainen oli koonnut katsaukseensa ”Lintuhavaintoja Pohjois-Savosta (Sb)” tietoja monesta 1920-30-lukujen tulokkaasta. Uusi lintutieteellinen tutkimusote, leviämishistoriallinen tarkastelu, oli havaittavissa. Reinikainen kirjoitti artikkelin pikkulokin leviäimisestä Pohjois-Savoon. Stipendikertomuksessaan KLYY:lle hän kirjoitti lintutieteellisistä tutkimuksista Pohjois-Savon järvillä kesällä 1934: Huomattakoon, että eutrofisten järvien lajisto on täällä yhtä rikas kuin konsanaan Etelä-Suomen tunnetuissa lintujärvissä. Monet maahamme myöhään levinneet eteläiset lajit oavt ehtineet tänne, jopa niin, että kirjallisuuden esittämät tiedot eräitten lajien levinneisyydestä ja yleisyydestä tällä taholla ovat melko lailla harhauttavia ja vanhentuneita. Erikoisesti kiintyi huomio ruokokertun (Acrocephalus schoenobaenus L.) suureen runsauteen lehtokeskusalueen viljavissa vesissä. Samansuuntaisia havaintoja on myös punanarskusta (Nyroca ferina L.), nauru- ja pikkulokista (Larus ridibundus L. Ja L. minutus Pall.), silkkiuikusta (Podiceps cristatus L.). Stipendikertomuksessaan KLYY:lle kesältä 1936 Antti Reinikainen toteaa mm. punanarskun huomattavan runsauden ja jatkaa: Erikoisesti punanarskun (ja nokikanan?) pesimäalueenlaajeneminen näyttää Pohjois-Savossa olevan paraillaan ripeästi käynnissä. Tästä eläinmaantieteellisesti perin tärkeästä ja paljon pohditusta tapahtumasta on siis juuri täällä edullinen tilaisuus tehdä havaintoja, joiden merkitys saattaa olla hyvinkin huomattava. On vain käytettävä tuota tilaisuutta ajoissa, sillä jo muutaman vuoden päästä se voi olla mennyttä. Mutta se on asia, johon saanen perusteellisemmin palata tulevan kesän tutkimusten jälkeen.

Punavarpusen pesimisekologiaa käsittelevässä Ornis Fennican artikkelissa (1939) Reinikainen esitti kartan lajin suomalaisista löytöpaikoista ja toivoi voivansa lähitulevaisuudessa erikseen esitellä punavarpusen levinneisyyttä ja siinä ilmeneviä muutoksia. Kartan perusteella hän totesi lyhyesti: Niinpä lajin kaakkoinen levinneisyys tulee selvästi näkyviin, samoin myös löytöjen keskittyminen määrätyille alueille, joiden välillä esiintyminen on usein peräti niukkaa. Säännöllisesti ovat nuo tukikohdat viljavissa lehtokeskuksissamme, joten lajin vaateliaisuus on aivan ilmeinen. Selkeästi, tiiviisti esitettynä eläinmaantiedettä ja ekologiaa!

Lintujen leviämiskysymyksiin perehtyivät Reinikaisen lisäksi muutamat muutkin pohjoissavolaiset ornitologit. Matti Sovinen tarkasteli sinipyrstön leviämistä maahamme Ornis Fennican englanninkielisessä artikkelissa ja suomeksi Luonnon Tutkijassa (1952). Eero Antikaisen eläintieteen pro gradu -työ Itäisten ja kaakkoisten lintulajien leviämisdynamiikasta Pohjois-Savossa, joka on julkaistu KLYY:n julkaisusarjassa (1965), sisältää tietoja 18 lajista. Antikaisen työ oli ensimmäinen maakunnan faunistisiin havaintoaineistoihin pohjautuva katsaus sitten E. W. Suomalaisen Kallaveden seudun linnuston, ja tutkimusalueena oli nyt ensi kertaa koko luonnonmaantieteellinen Pohjois-Savo (Savonia Borealis). Omien havaintojen lisäksi Antikainen kokosi aineistoa kirjallisuudesta, arkistoista, museokokoelmista sekä kirjallisin ja suullisin tiedusteluin. Hän teki myös lintulaskentoja joidenkin lajien runsauden selvittämiseksi; Kuopion ympäristössä oli 1960-luvun alussa 32 punavarpusreviiriä, kun 1930-luvulla niitä oli Reinikaisen tutkimusten mukaan 15-20.

Antikainen totesi tutkimistaan lajeista ainakin pensassirkkalinnun, viitakerttusen, sirittäjän, satakielen, pohjansirkun ja punavarpusen levinneen Pohjois-Savoon viimeisen sadan vuoden aikana. Koska havainnointi oli viime vuosisadalla vähäistä, joidenkin harvinaisten lajien leviämistä koskevissa johtopäätöksissä on syytä olla kriittinen, niin kuin Antikainen oli arvioidessaan mm. sinipyrstön esiintymistä. Häntä ennen Sovinen (1952a, 1952b) oli pitänyt sinipyrstöä melko uutena tulokkaana, ja Helminen (1958a) tuki tätä käsitystä. Antikainen luetteli joukon leviämistä puoltavia ja epäileviä argumentteja ja jätti kysymyksen avoimeksi: ”Esitettyjen seikkojen ja tämänhetkisen tilanteen valossa näyttää sinipyrstön leviämistä koskeva kiista kaipaavan lisäselvityksiä.”

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Keitä lintujen elämään perehtyneitä henkilöitä eli Pohjois-Savossa 1930-luvulla? Yhden vastauksen saamme Antti Reinikaisen punavarpusjulkaisusta (1939), jossa hän luettelee suuren joukon hänelle lisätietoa antaneita suomalaisia ornitologeja. Pohjois-Savon pitäjästä hän meinitsee seuraavat kymmenkunta nimeä: metsänhoit. L. Borg (Leppävirta), reviisori J. Gustafsson (Kuopio), taiteilija M. Karppanen (Kuopion pit.), maist. H. Kuhmonen (Vesanto), yliop. O. V. Lumiala (Kuopio), herra L. V. Pikkarainen (Kiuruvesi), herra L. Pohjolainen (Heinävesi) ja herra I. Toivanen (Kuopio).

Kolmekymmenluvun lintumiehiin on lisättävä myös edellä mainitut kaavilainen opettaja Matti Jauhiainen ja tuolloin Pielaveden Säviällä opettajana toiminut Olli Kyyhkynen. Jauhiainen harrasti erityisesti muutontarkkailua. Hänen kerrtoaan seisseen tuntitolkulla Kaavin kirkonkylän ja entisen Kalajärven rantapelloilla taivaalle tuijotellen, mikä herätti kyläläisissä kummastusta. Vasta paljon myöhemmin muutontarkkailusta on tullut hyvin suosittua – välillä muuton tarkkailupaikkoja kutsuttiin jo vertauskuvallisesti ”turhuuden kallioiksi” hyödyttömältä tuntuvan muuttavien lintujen kirjaamisen sekä paikallaan toimettoman näköisinä seisoskelevien nuorten miesten takia. Jauhiainen oli aikaansa edellä; häneltä on jäänyt julkaisuihin (1928, 1929, 1935,) sekä havaintovihkoihin vuosilta 1918-57 runsaasti muuttotietoja.

P. Vuori julkaisi havaintoja Varkauden seudulta (1938, 1939). Suonenjokelainen maanviljelijä Paavo Tanninen oli tarkkaillut lintuja jo 1910-luvun alusta lähtien (Rahm & Tanninen 1912). Tanninen ilmoitti Luonnon Ystävässä 1916: ”Ammuin nokkavarpusen Suonenjoella”. Hän jatkoi havainnointia vuosikymmeniä tehden mm. talvilintulaskentoja 1950-luvulla. Teoksessa ”Pohjolan linnut värikuvin” on hänen tietojaan Suonenjoessa talvehtineista vesilinnuista. Eljas Saastamoinen kirjasi lintutietoja puolen vuosisadan ajan Karttulan seudulla; hänen havaintonsa vuosilta 1900-48 ovat Palménin arkistossa.

Näihin aikoihin havaintojaan julkaisivat myös N. J. Timonen Kiuruvedeltä ja Emil Riihiaho Iisalmesta. Riihiahon teidonanto nokikanasta on jo vuodelta 1917 ja hänen nimensä esiintyy Luonnon Ystävän sivulla pähkinähakkihavaintojen yhteydessä vielä vuonna 1951.

Havainnointi jatkuu faunistisen perinteen mukaisesti. Varsin aktiivisia lintuharrastajia olivat sodan jälkeen Sovisen veljekset, Matti ja Pekka, jotka retkeilivät Siilinjärvellä ja selvittivät yksityiskohtaisesti kotiseutunsa Kevätön-järven ja sen lähiympäristön linnustoa 1944-46. Veljeksiltä on Kuopion luonnontieteellisen museon arkistossa julkaisematon tutkielma, jossa he mainitsevat tavanneensa 128 lajia ja löytäneensä peräti 58 lajin pesän tai poikaset. Heidän aikanaan muuttohaukka näyttäytyi useasti joka kesä, samoin valkoselkätikka – kesällä 1941 he kertovat erään pojan ampuneen kaksi täysikasvuista valkoselkätikan poikasta Kevättömällä. Veljeksistä Matti syventyi sinipyrstön leviämishistoriaan kirjoittaen aiheesta sekä Ornis Fennicaan että Luonnon Tutkijaan (ent. Luonnon Ystävä).

1950-luvulla kasvoi Kuopiossa Nuorten Luonnonystäväin Yhdistyksessä uusi lintumiesten sukupolvi, joista monet sunntautuivat sittemmin biologian alalle. Kouluvuosinaan lintuja harrastivat mm. Seppo Lakovaara ja Antero Nederström, jotka perivät Kurt H. Enwaldilta KLYY:n lintukurssin johtamistehtävät. Nederströn kirjoitti artikkelin Kuopion seudun linnustosta nuorten luonnonharrastajien Molekyyli-lehteen (1957). Muutama vuosi myöhemmin Eero Antikainen teki tunnetuksi Riistaveden lintujärviä kirjoittaen niistä samaan lehteen (1959). Muista tuon ajan nuorista lintumiehistä mainittakoon vielä Martti Lehtovuori, Pekka Saikku ja Antti Pekkarinen.

Kuopiolaiset retkeilivät Riistaveden lintujärvillä, etenkin kevätmuuttoaikaan. Siellä he tutustuivat myös lintuja tarkkaileviin paikallisiin asukkaisiin, legendaariseen kansanmieheen Kusti Turuseen – Välisalmen Kustiin – ja maanviljelijä Eero Miettiseen. Jo aiemmin Antti Reinikainen oli saanut heiltä havaintoja.

Riistavesi tuli pian tunnetuksi kultasirkuistaan ja muista harvinaisuuksistaan laajaltikin lintuharrastajien piirissä. Eero Antikainen julkaisi muutamia havaintoja Luonnon Tutkijassa ja Ornis Fennicassa (1959,1960). Hän teki LuK-tutkielmansa Turun yliopiston eläintieteen laitokselle Riistaveden lintujärvien linnnustosta aineistonaan omia ja Eero Miettisen havaintoja sekä suorittamiensa lintulaskentojen tulokset. Laskenta-aineisto julkaistiin myöhemmin (1966) sekä Ornis Fennicassa että Suomen Riistassa.

Maakunnan faunistinen lintutietous ei juuri karttunut 1950-luvulla – havaintoja julkaistiin kovin niukasti. Heikki Tyrväinen retkeili Varkauden seudulla julkaisten havaintojaan 1953, samoin Erkki Pulliainen, joka julkaisi tietoja Varkauden talvehtivista sorsista 1962. Niilo Saarnisuo havainnoi Suonenjoen seudulla ja Erik S. Nyholm Rautalammilla. Saarnisuon tietoja on julkaistu myöhemmin (Pakarinen 1991).

Lintujen levinneisyyteen liittyvät tutkimukset, joita mm. Einari Merikallio ja Olavi Kalela tekivät maassamme, perustuivat faunistiseen aineistoon. Niinpä töyhtöhyypän leviämistä selvittääkseen Kalela kokosi tutkimukseensa, joka julkaistiin 1955, laajalti uutta aineistoa lintuharrastajilta tiedustellen – Pohjois-Savosta hänelle lähetti hyyppätietoja 1940-50-lukujen vaihteessa kymmenkunta henkilöä.

Lintuharrastajia kokoava hanke – Helsingin yliopiston eläinmuseon valtakunnalliset talvilintulaskennat – alkoivat vuonna 1956. Pohjois-Savossa lintuja laskettiin ensimmäisenä talvena eri puolilla maakuntaa seitsemällä reitillä.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen ja museon suojissa, innostavien esikuvien ja opettajien kannustamana, on Kuopiossa varttunut suuri määrä nuoria lintuharrastajia. Jo E. W. Suomalainen mainitsi innoittajakseen lintujen havainnointiin luonnonhistorian opettajansa Aulis Westerlundin, ja opastusta lintujen täyttämiseen hän sai lehtori Benjamin Ståhlbergilta – molemmat miehet KLYY:n perustajajäseniä ja puheenjohtajia.

Kuopion Nuorten Luonnonystäväin Yhdistys aloitti toimintansa 1905, mikä oli tärkeä askel nuorten lintuharrastajien yhteiselle taipaleelle. Koulussa ja kerhossa lintumiehet löysivät toisensa. On erikseen mainittava 1920-luvun lopun lyseolaiset Onni Lumiala ja Antti Reinikainen, jotka retkeilivät yhdessä ja kuuluivat opettajansa Kurt H. Enwaldin ohjaamaan nuorten luonnonystävien toveripiiriin. Ylioppilaaksi päästyään Lumiala ja Reinikainen jatkoivat lintututkimuksiaan ja julkaisivat niitä 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. KLYY rahoitti heidän työtään pienin stipendein. Lintujen lisäksi nämä nuoret luonnontieteilijät olivat kiinnostuneita mm. perhosista ja kasveista, ja tie vei heidät 1930-luvun alussa Helsingin yliopistoon, eläin-, kasvi- ja maantieteen opintoihin.

O. V. Lumiala (1910-1944) harrasti mm. lintuja, perhosia ja luonnon valokuvausta. Hän suuntautui opinnoissaan kasvi- ja maantieteellisesti suo- ja järvitutkimuksiin – niistä hänellä on lukuisia artikkeleita. Hän tutustui laajasti maamme luontoon aina Ahvenanmaalta Petsamoon asti. Lintuhavaintoja hän julkaisi mm. Pielisjärven vedenjakajaseudulta (1939, P. Lehmuluodon kanssa), Oulujärven pohjoispuolelta (1938), Pohjois-Sallasta (1941, H. Suomalaisen kanssa), Kuusamosta (1943) sekä Kuopion Sotkanselän alueelta (1943). Hän teki erillisen artikkelin selkälokin pesimisestä Sotkanselällä (1937). Näissä tutkielmissa on nähtävissä maakuntamme kvantitatiivisen linnustotutkimuksen ja yhteistyön ensi hedelmiä. Selkälokkijulkaisussaan Lumiala toteaa: Fil. Maisteri A. Vaaraman anettua hyväntahtoisesti tietoja selkälokkien pesimisestä vesistöalueella N-Kallavesi-Koirusvesi, on, yhdistämällä niihin allekirjoittaneen tiedot koetettu kartalla s. 50 antaa mahdollisimman täydellinen kuva selkälokin pesimisestä koko tällä alueella (arvion mukaan n . 25-30 paria). Nuoret luonnonystävät olivat kiinnostuneita samoista asioista. Retkitoverit, linnut ja tutkimukset jäivät kuitenkin pian – maisteri O. V. Lumiala kuoli jatkosodassa.

Antti Reinikainen (1910-1998) kokosi opiskeluaikanaan omia ja retkeilytoveriensa – mm. silloisten filosofian maisterien H. Kuhmosen ja A. Vaaraman sekä yo. O. Lumialan – lintuhavaintoja Pohjois-Savosta ja lähetti ne Ornis Fennicaan (1935). Katsauksessa saatiin uutta tietoa runsaan 20 lajin esiintymisestä Kuopion seudulla, mukana monia etelästä ja kaakosta levittäytyviä tulokkaita. Elettiin 1930-luvun lämpökautta! Erillisessä saksankielisessä artikkelissa Reinikainen käsitteli pikkulokin esiintymistä Pohjois-Savossa (1935). Samana vuonna hän julkaisi Ornis Fennicassa vielä pieniä tiedonantoja, mm. kaitanokka-vesipääskystä, sininärhestä ja kaulushaikarasta Pohjois-Savossa sekä räkättirastaan erämaaesiintymisestä Keski-Suomessa.

Antti Reinikainen oli Lumialan tapaan sekä eläin- että kasvitieteilijä. Hän teki tutkimuksen Kuopionniemen pikkujärvien ja lampien vesikasvistosta ja kasvillisuudesta, joka ilmestyi KLYY:n julkaisusarjassa 1935. Vuosi vuodelta Reinikaisen retket suuntautuivat yhä enemmän vesille, ja linnut veivät voiton – alkoi pitkäaikainen järvilinnustotutkimus Pohjois-Savossa (Kauppinen 1998). Reinikainen tutki ennen muuta rehevien lintuvesien pesimälinnustoa. Suunnitelmallinen työ alkoi keväällä 1934, jolloin Reinikainen sai myös ensi kertaa stipendin tähän tarkoitukseen. Tällöin hän tutustui 26 järven pesimälinnustoon, mm. Jäppilän Tuomiojärvellä, Maaningan Lapinjärvillä ja Patalahdella sekä Siilinjärven Kevättömällä. Maakunnan ornitologinen valloitus oli alkanut – Reinikainen retkeili Kuopiosta käsin ensimmäisenä lintututkijana eri puolilla maakuntaa, ei pelkästään Kuopion, Siilinjärven ja Maaningan tutuiksi käyneillä viljavilla järvillä, vaan usein myös Vesannolla, Keiteleellä, Pielavedellä ja Kiuruvedellä. KLYY ja Vanamo-seura rahoittivat järvien lintututkimusta 1934-41 usean vuoden aikana. Reinikainen raportoi tutkimustensa tuloksia stipendikertomuksissa ja piti esitelmiä KLYY:n kokouksissa, milloin Jäppilän ja Maaningan järviltä, milloin Riistaveden Keskimmäiseltä, milloin Kiuruveden järviltä. Lopullisia tuloksia jäätiin odottamaan. Vain muutamat yksittäiset havainnot tutkimuksensa alkuvuosilta 1934 ja 1935 hän julkaisi edellä mainituissa Ornis Fennican tiedonannoissa ja pikkulokkitutkimuksessaan. Lisäksi hän kirjoitti tiedonannon Härkälintujen pesistä (1937). Suomen Luonnossa (1942) hän kuvasi omiin tekoihin ja kokemuksiin perustuen lintujärvien elämää.

Reinikaisen löytöretkeilijän intohimo ja tutkijan innostus ei jäänyt järville. Talvisin hän hiihteli Kuopion lähimetsissä – Puijolla ja Neulamäessä, Laivonsaaressa, Salonsaaressa Säyneensalossa. Jo lyseovuosistaan alkaen, talvina 1927-37, hän keräsi aineistoa pikkukäpylintujen runsaudesta linjalaskennoin. Tutkimuksen kauniit tulokset (1937) ovat herättäneet kansainvälistä huomiota vuosikymmenien ajan.

Kesäisiltä järviretkiltään Antti Reinikainen ehti myös punavarpustutkimukseen, johon hän keräsi aineistoa toistakymmentä vuotta, laajalti myös muilta lintututkijoilta ja -harrastajilta, ja julkaisi laajan artikkelin lajin pesimisekologiasta Ornic Fennicassa 1939. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi Henlisngin yliopistosta Reinikainen oli muutaman vuoden eläintieteen laitoksen assistenttina – lintutieteelle olisi nyt aikaa… Mutta toisin kävi. ”Kehrääjän laulua taistelun melskeessä”, otsikoi Antti Reinikainen tiedonantonsa Luonnon Ystävässä 1934. Sotavuosilta hän julkaisi muutamia muita havaintoja, kuten ”Sirkkakerttu Kuopiossa” (1940) ja rastaskerttu Pohjois-Savossa (1943). Hän kirjoitti myös ”Lintutietoja Hyrynsalmelta” (1940) ja ”Lapin linnuston muutoksista” (1947). Sodan jälkeen perhe ja biologian lehtoraatti – sittemmin pitkäaikainen rehtorin työ – Helsingissä veivät aikaa kirjallisilta töiltä, mutta lintuja Antti Reinikainen ei unohtanut. Jokakesäisiltä Savon järvireissuiltaan hän julkaisi yhden harvinaisuushavainnon – ”Rantakurvi Kiuruvedellä” (1958).

Eläkevuosinaan Antti Reinikainen havainnoi lintuja kotikaupungissaan Helsingissä ja kesälaitumillaan Korpilahdella, sekä aivan viimeisiä vuosia lukuun ottamatta myös Pohjois-Savossa (Kauppinen 1998).

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.