Lintuharrastus oli tahattomalla tauolla. Koko loppukesä ja alkusyksy olivat kadonneet jonnekin, oravanpyörä pyöri pyörimistään. Kaikki oli sumun peitossa, katsoi ulos tai sisäänpäin. Koitti lokakuu. Jostain tihkui tajuntaan värejä; oranssia, keltaista, punaista. Taas oli vierähtänyt vuosi, ruska värjäsi maisemaa. Haparoiva käsi hakeutui kameran rungolle. Ei, en ehdi, en jaksa… Vai josko sittenkin? Ikkunasta vastaan katsoi ammottava tyhjyys. Ei, tästä maisemasta en kykene löytämään juuri nyt mitään. Ruskeankellertävien koivikoiden, mustanvihreiden lepikoiden ja märkyyttä tihkuvien männiköiden sijaan mieleen hiipivät kaupungin punaisina soihtuina hehkuvat vaahterat, pihlajat ja haavat. Ne todelliset kaupungin valot.

Ja linnut… Sieltähän nekin löytyvät, tulevat miltei kädeltä syömään.

Koitti kirkkaudellaan sokaiseva lauantaipäivä. Siispä lapset ja mummi mukaan ja Kuopionlahdelle. Ensin tutustuminen upeaan Aarneenpuistoon, jonka monipuoliset havuistutukset hurmaavat erikoisuudellaan. Seassa vilisti tali- ja sinitiaisia, pihlajassa roikkui räkättirastaita ja pihdanlatvassa pyrähteli vihervarpusia. Venesatamassa lekotteli sinisorsia, naakkoja ja variksia.

Samalla kun lapset touhusivat Brahenpuistossa, katse pääsi lepäämään puiston punaisissa pihlajissa ja lamoherukoissa, keltaisissa saarnissa, itärinteen uljaissa vaahteroissa ja kallioissa. Maisemaan olennaisena osana kuului myös silmiä hivelevä vanha puutalo, Piispala (suosittelen tutustumista Aarne Hagmanin artikkeliin ”Kuopion vanhat puutalot”).

Puistosta matka jatkui Väinölänniemelle. Täällä toista kylkeä pyyhkivät Kallaveden aallot, toista tukivat suunnattoman suuret puut. Ja mikä häkellyttävintä, liikenteen melu ei tuntunut kantautuvan tänne laisinkaan. Oli yhtäkkiä valtavan kaukana kaikesta. Tali- ja sinitiaiset vilistivät puissa, lapset ihmettelivät valtavia monihaaraisia mäntyjä. Ollapa kaupungin päättäjillä viisautta säilyttää nämä viimeiset Kuopion luontosaarekkeet, paikat, joissa myös ihminen voi vapaasti hengittää, kuulla ja nähdä. Tuntea.

Retki päättyi, mutta koska kokemus oli sen verran nautinnollinen, täytyi seuraavana päivänä palata jälleen kaupungin humuun, tällä kertaa ainoastaan kameramies mukana. Kuopionlahden venesatamassa uiskenteli silkkiuikku lähellä rantaa. Yhtäkkiä soutuveneen takana pärskähti ja uikku pääsi nautiskelemaan saaliistaan. Ja lähellähän se oli, niin lähellä että tuntui.

Olen pyrkinyt kuvaamaan lintuja ihmisen olemassaolon häivyttäen. Nyt otin toisen lähtökohdan ja näin kauneutta ihmisten ja lintujen yhteisestä olemassaolosta, kaupungista yhteisenä elinympäristönä. Kaupungista elävän ja rakennetun mosaiikkina.

Edellispäivän tapaan suuntasimme Vänärille. Niemeä kiersi hymyileviä lenkkeilijöitä, maisemien ihailijoita, kuntoliikkujia. Korvaan saattoi tarttua syvällisiä keskusteluja elämän mielekkyydestä, ystävyyden tukevasta voimasta. Siellä tiaiset hyörivät hyönteisiä etsien, kurkaten jokaisen lehden päälle ja alle. Käpytikka koputteli männyssä. Täältä sekä ihmiset että eläimet hakivat – ja saivat – tukea elämässä selviytymiseen.

Väinölänniemen jälkeen meillä oli vielä tovi aikaa, joten lähdimme käymään Kuopion Isolla hautausmaalla. Jos Vänärillä puut tuntuivat suurilta, täällä ne olivat suorastaan jättiläisiä. Niskoja oli vaikea kääntää niin kenolleen, että olisi saattanut katsella puiden latvoja. Uurteiset, paksut rungot olivat kuin monumentteja. Hautausmaalla lepäsi rauha, vaikka täällä liikenteen melu oli ikävä kyllä huomattavasti voimakkaammin läsnä kuin Kallaveden rantamilla.

Hautausmaan kaakkoisnurkan tietämillä olevalla lintujenruokintapisteellä kävi vilinä, tarjoilu oli selvästi alkanut. Täällä pääsimme näkemään reissun ensimmäisen metsäläisen, kun töyhtötiainen kävi ahkeraan keräämässä apetta. Kuvauksen kannalta oli onni, että tiitiäinen pysähtyi kuusiaidan syövereihin sukeltamisen sijaan kertaalleen myös värikkääseen aroniaan.

Nurmikolla käyskenteli puluja ja oravat juoksentelivat pitkin käytäviä, närhet liihottelivat korkeuksissa latvasta toiseen. Elämää oli, muttei oikein kuvattavaa. Ruokinnan lähettyvillä huomio kiinnittyi komeaan, suureen taideteokseen. Aikuinen, lapsi ja lintu sylikkäin.

Katse alkoi kiertää tarkemmin hautakiviä ja muita muistomerkkejä. Silmiin osui joutsenia, haarapääskyjä, pikkulintuja. Lintuja patsaina ja kullattuina kuvina löytyi vähintään yhtä paljon kuin enkeleitä. Linnuilla oli selvästi ollut erityinen merkitys meille rakkaiden ihmisten viimeisillä leposijoilla. Suhteemme lintuihin on ollut läheinen jo muinaisista ajoista lähtien. Linnut ovat olleet uudestisyntyneitä läheisiä, ne ovat olleet sanansaattajia, jopa pyhiä. Myöhemmin kristinuskon myötä linnuilla on ollut vahva symbolinen merkitys, pyhä henki, rauha.

Kaiken tämän jalon ohella linnut ovat meille yksinkertaisesti rakkaita. Osalle riistametsältä, osalle talviruokinnalta. Ne ovat kauniita, jopa hellyttäviä, tuttuja ja aina lähellä. Silti ne pystyvät johonkin, mihin me emme. Pyrähtävät lentoon ja katoavat taivaalle. Lintuihin liittyy luopuminen, kun ne syksyllä muuttavat kauas pois. Ja jälleennäkeminen, kun ne keväällä palaavat. Aivan kuten moni meistä toivoo vielä kerran tapaavansa rakkaimpansa.

Jokainen lintu haudalla kertoo rakkaudesta, ikävästä ja toivosta.

Tällä kertaa aika loppui kesken, mutta vielä joskus haluan kiertää hautausmaan niin, että pääsen näkemään kaikki lintupatsaat, kohokuvat ja kaiverrukset.

Linturetket kaupunkiin kannattivat. Mieleen painuivat lintujen ja ihmisten yhteen kietoutunut elinpiiri ja sieltä löytyvät elämän edellytykset, sekä linnut hautausmaataiteessa, missä niiden merkitys jatkuu vielä eletyn elämän jälkeenkin.

Onneksi meillä on lintuja.

Sanna Hakkarainen