Retkiblogi: Kevät hiipii Maaningalle

Matti Hakkarainen: Laulujoutsen, Maaninka, 3.4.2019

Maaliskuun viimeinen päivä aukaisee silmänsä. Hanget säkenöivät kirkkaina ja sinitaivas kelluu tyynessä aamussa. Kellojen siirto sekoittaa pään ja päivä näyttää olevan jo puolessa, kun nautimme vasta aamupalaa. Mutta ei hätää, onneksi linnut eivät siirrä kellojaan. Eli ei kiirettä…

Tyyni aamu motivoi nostamaan pyörät talviteloilta ja virittämään ne kesäkuntoon. Reppuihin sujahtavat jalusta, kaukoputki, kamera ja eväät, kaulaan solahtavat kiikarit. Sovitaan, nyt on tullut kevät! Sulanut pihamaa huumaa tuoksullaan, talven jäljiltä se suorastaan tihkuu muistoja edeltävästä kesästä. On aika hypätä pyörien selkään ja suunnata kohti Kinnulanlahtea ja Lapinjärveä.

Pyörä rullaa kevyesti tuulettomassa aamussa, vain nouseva aurinko hönkii selkään lämpöisiä säteitään. Maaseutu heräilee, mutta silti vain pientareiden tuoksut tuntuvat olevan liikkeellä. Lapinjärventie on jo varsin hyvässä pyöräilykunnossa, ainakin pakkasyön jäljiltä. Leiriydymme Vesajoelle ja katselemme joutsenten aamuhyörinöitä. Muutoin on vielä kovin rauhallista, hanget kattavat peltoja laidasta laitaan. Vain hiihtäjät kiitävät pitkin lumisia mantuja. Tällaisena päivänä tuntuisi rikolliselta olla missään muualla kuin ulkona, paahtua hiljalleen kevätauringossa.

Juuri kun romppeet on lastattu kasaan, tuttuja lintuharrastajia saapuu paikalle. Mielen täyttää vilpitön ilo, pitkän talven jälkeen tapaa jälleen ystäviä, ja uusista ihmisistä tulee hetkessä vanhoja tuttuja. Monessako paikassa toisiin tutustuminen on yhtä helppoa, yhtä vaivatonta, yhtä aitoa? Lämpö täyttää sydämen.

Pian sotkemme pyörillä hiljalleen pehmenevää hiekkatietä Lapinrantaan, jonka lintuapajat ovat vielä autioina. Onneksi tällaisena päivänä mikään ei voi harmittaa. On liian hyvä mieli. Kylmä luoteistuuli hivelee niskaa ja muistuttaa talvesta takanamme. Leppoisaa jutustelua tuttavien kanssa voisi jatkaa loputtomiin, mutta on aika jatkaa metrien nielemistä. Autuaan tietämättöminä poljemme ohi metsähanhien ja pysähdymme huoltoasemalle tankkaamaan lihaksemme. Onnistunut retki vaatii aina onnistuneen huollon.

Matti Hakkarainen: Fasaani, Maaninka, 3.4.2019

Kinnulanlahdesta matka jatkuu Tavinsalmelle, yltynyt vastatuuli pitää polkijan virkeänä. Siellä pyörät on aika hylätä maitolaiturille. Pikkuhiljaa töyhtöhyyppien vinkaisut nousevat hallitsemaan äänimaisemaa. Hyppäämme avuliaiden kollegoiden kyytiin, ja matka jatkuu Ruokovirralle. Yksinäinen fasaanikoiras astelee jonkun pihapiirissä. Ruokovirta lipuu uneliaana ilman lintuja koristeenaan. Kaukaisuudesta nappaa porukkamme konkari kotkan kiikariinsa, se kaartelee etäällä omia laakeita ratojaan. Kiitos, vuoden ensimmäinen merikotka!

Matti Hakkarainen: Kottarainen, Maaninka, 3.4.2019

Paluumatkalla kottaraiset täplittävät peltoa, niiden säkenöivä höyhenpeite on aina yhtä hurmaava näky. Kuin katselisi pieniä kuninkaallisia. Hyvästelemme kyyditsijämme kiitollisina, nautimme eväsleivät ja matka kohti kotia alkaa. Pyörä liitää myötätuulessa polkemattakin, olo on kuin harmaalokilla korkeuksissa. Aurinko porottaa pakkasiin tottunutta nahkaa ja saa posket hehkumaan punaisina. Talvi on avannut ovensa keväälle, ja valoa ja lämpöä tulvii joka puolelta. Ensimmäiset linnut ovat saapuneet kuin tiedustelijat konsanaan, pian saapuvat suuret joukot… Joka päivä talven sulaneen rajan ylittää joku uusi laji.

Huhtikuun 2. päivä tarjoaa aivan yhtä upeaa säätä kuin vierustoverinsa. Tällä kertaa on aika tutustua kotinurkkien kevääseen. Vielä edeltävällä viikolla Käärmelahti oli hiljainen kuin tammikuussa konsanaan. Kulkupeliksi valikoituvat jalat, joten varustus on minimaalinen, pelkkä kamera saa luvan kelvata. Kaikkialta hehkuva valo ja taivaalta huokuva lämpö saavat ilman väreilemään ja pientareilla lumen suhisemaan. Kevät valaa voimaa kaikkeen elolliseen.

Sanna Hakkarainen: Töyhtöhyyppä, Maaninka, 3.4.2019

Ja niin on elollinen palannut myös tännekin! Joutsenpari ruokailee pellolla hohtaen kilpaa lumen kanssa. Töyhtöhyypät suorittavat taitolentojaan ja esittelevät äänitehosteitaan. Tuuli suhisee korvissa, mutta kuulinko oikein… Kyllä, jossain livertää kiuru! Ja siellähän se taivaan sinessä tirisee. Pian kevään airuita on ilmassa useampikin. Yhtäkkiä selän takaa tupsahtaa parvi pulmusia, jotka kieppuvat ilmassa kuin lumi olisi karannut maasta taivaalle leikkimään. Sitten yli kauhoo hanhipari. Hetken aikaa tuntuu, ettei tiedä mihin suuntaan kameransa kääntäisi. Jospa vain antaisi sen olla ja nauttisi tästä kaikesta. Vielä tovi sitten näitä hankia hiihdellessä maisemaa hallitsi pelkkä rikkomaton hiljaisuus. Nyt se on kuin pirskahteleva lähde, sykkien siivekkäitä lounaistuulen mukana.

Sanna Hakkarainen: Metsähanhet, Maaninka 3.4.2019

Pellon ylitys päättyy humahtamiseen syvään ojaan. Housut uivat liejussa, mutta hanki putsaa tahrat ja omalle kohellukselleen voi vain nauraa yhdessä naukuvien hyyppien kanssa. Kottarainenkin tutkailee kömpelöä menoani, helppohan teidän lentävien on arvostella! Linnut tuntuvat hetkellisesti vähenevän, kun paluumatkalla ohitse lentää kolme hanhea. Tervetuloa teillekin! Hymy on jo muutenkin herkässä, sitten vastaan tulee jälleen yksi tuttu lintuharrastaja. Turinat ja kyyti kotiovelle. ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”, totesi edesmennyt Matti Nykänen. Niinpä. Keväällä on siinä erityinen painoarvo.

Sanna Hakkarainen

Retkiblogi: Tikkoja etsimässä

Sanna Hakkarainen, Puijo, 7.3.2019

Parturoitujen talousmänniköiden luona asuva kaipaa vähän väliä pääsyä kunnon metsään. Sellaiseen, jossa puut pääsevät vapaasti vanhenemaan; sellaiseen, jossa kuoleman annetaan synnyttää uutta elämää omalla ikiaikaisella syklillään. Lapsuuden ja nuoruuden Kuopiossa asuneena, tunnen aika ajoin kaipuuta Puijon ja Neulaniemen tuttuakin tutumpiin, jo elämää nähneisiin metsiin. Maaliskuun alussa lähdimmekin äitini kanssa jälleen yhdelle aamulenkille Puijon etelärinteen jykeviin kuusikoihin.

Puijon selännettä on kaskettu viimeisen kerran 1900-luvun alussa, ja ensimmäinen luonnonsuojelualue sinne perustettiin vuonna 1928. Vanhimmat kuuset ovat noin 200-vuotiaita. Tunnelma on aivan toinen kuin yhdellä silmäyksellä nähdyissä setelimetsissä.

Talvella latuverkko tuo omat haasteensa jalan retkeilevälle, mutta hankien hohtaessakin polkuja löytyy yllin kyllin. Lähdimme nousemaan heti hiihtostadionin nurkilta hieman piilosta lähtevää polkua, joka johdattaa nopeasti valtavien kuusten luo. Ympärysmitta on kevyesti kaksi syltä, ja moista puuta vasten voisi poskeaan leputtaa pidempäänkin. Lintukuvaamiseen tarkoitettu objektiivi kamerassa tekee puiden taltioinnin mahdottomaksi, mutta sen ei saa antaa häiritä. Tärkeintä on pysähtyä ihmettelemään sinitaivaan syvää äärettömyyttä kaukana korkeiden latvojen ulottumattomissa, sekä antaa katseensa tuikkia kilpaa yhdessä ilmassa kimaltavien lumikiteiden kanssa. Kevätaurinko saa hämyisenkin kuusimetsän hohtamaan kultaa.

Sanna Hakkarainen, Puijo, 7.3.2019

Matkalla tornille yhtään lintua ei tule vastaan, mutta odotukset nousevat, kun tornilta lähtee laskeutumaan samaa rinnettä, mutta uutta maastopyöräuraa pitkin (sallittu myös kävelijöille, eikä yhtään pyörää osunut kohdalle). Pian alkavatkin jo kuorettomaksi kairatut kuuset, yksi toisensa jälkeen. Täällä on miltei joka kerta saanut katsella palokärjen touhuiluja. Liekö kameran kirous, nyt metsä on kuitenkin äänetön. Pyöräura kulkee pitkin palokärjen buffetpöytiä, mutta tänään ei ollut meidän vuoromme nähdä noitalintua, kuulla sen erämaista huutoa. Metsästä poistuu silti iloinen ja rauhan täyttämä ihminen, vain jälleen korviin kantautuva liikenteen melu rikkoo metsän taian.

Puijolla on vaikea päästä eroon autojen alituisesta taustapauhusta, mutta Neulaniemessä se onnistuu. Seuraavana päivänä jälleen upeassa auringonpaisteessa lähdimme Kolmisopen lammen päästä kapuamaan polkua pitkin kohti huippua. Pari korppia kaartelee yli, mutta muutoin metsässä ryskyvät vain tuulessa jäisinä huojuvat puut. Verrattuna Puijoon Neulaniemi tarjoaa monipuolisempaa maastoa. Jyrkät pystysuorat kallioseinät ovat kuin jättiläisen portaita, ja tarjolla on niin rotkomaista saniaislehtoa, hämyisää kuusimetsää, korkeudessa kimaltelevia käkkyrämäntykallioita kuin suojaisaa lampea ja itsensä Kallaveden pyyhkimiä rantakallioita. Tänne liittyvät monet parhaista lintumuistoistani. Mitä kohtaammekaan tänään?

Sanna Hakkarainen, Neulamäki, 7.3.2019

Neulamäen vuorelta avautuvat näkymät palkitsevat hikoilleen kiipeilijän. Täällä kannattaa käydä. Palaamme samaa polkua jonkin matkaa alaspäin, sitten otamme epävirallisen reitin vuorenseinämän juurelta. Tässä pienessä notkelmassa on kulkija suojassa kaikelta. Polkua reunustavat kallioiden jääpuikkorintamat, paksun sammaltäkin peittämät kivipaadet, värikkäiden kääpien koristelemat kannot. Polku laskee kulkijansa Vuorilammen rantaan, jossa talitiaiskoiras tarkastaa vieraat äänekkäästi. Lammen tulipaikan jälkeen ylitetään latu ja kiivetään lumisia portaita seuraavalle polulle. Ei kuulu palokärkeä, ei pohjantikkaa. Ei pyrähdä pyy piilostaan. Vain puut ruskavat.

Sanna Hakkarainen, Neulamäki, 7.3.2019

Sitten lukemattomat lehtokuusamat paljastavat meidän tulleen lehtoon. Vaaleat käkkyrät ympäröivät kuivaneita kuorettomia kuusia, joko nyt ollaan saavuttu pohjantikan kotiovelle? Neulaniemen luonnonsuojelualueen vanhimmat kuuset ovat noin 130-vuotiaita, täällä niitä voi hyvinkin kuvitella olevan. Yhtäkkiä silmäkulmassa vilahtaa ylhäältä alas, loivassa kaaressa, kauimpana näkyvien kuusten taakse pieni vaalea hahmo. Varmuus jää saamatta, mutta retkeilijä voi antaa itselleen luvan uskoa, että siinä vilahti pohjantikka, työmaansa ääreltä. Kamera saa edelleen levätä lonkalla, mutta vilpitön hymy leviää huulille.

Järkälemäiset kuuset lepäävät rauhassa aivan suojelualueen reunalla. Paksujen hankien peittäessä metsää, naavat ja käävät kertovat metsän rauhallisesta, vapaasta hengityksestä, omaehtoisesta kierrosta, verkkaisesta kulusta. Se kaikki tarttuu kulkijaan, rauhoittaa, rentouttaa, vapauttaa mielen kahleistaan. Luontoon ei saa lähteä vaatimaan. Sinne voi mennä toiveikkain odotuksin, mutta jos ne eivät täytykään, voi huomata saaneensa tilalle jotain aivan muuta, ehkä jotain vieläkin parempaa. Kuljetaan luonnossa, kuljetaan sydän ja mieli avoinna. Hengitetään yhdessä puiden kanssa. Kuulostellaan lintujen ensimmäisiä kevätsäveliä, tuulta ja hiljaisuutta.

Sanna Hakkarainen

Välisalmi, Savikoski, Kuttakoski

Savikoski 23.12.2012, Kuva: Petteri Ovaskainen

Välisalmi, Savikoski ja Kuttakoski ovat talvellakin sulia vesiä Karttulan taajamasta itään muutaman kilometrin päässä. Välisalmen ylittää myös Kuopiosta Tervoon menevä päätie 551. Välisalmi saattaa jäätyä kovimmilla pakkasilla.
Savikoski, joka sijaitsee Välisalmen alapuolella on aina sula. Savikoskelle menee oma tie (sinne on viittakin tieltä 551). Tie loppuu kosken yläpuolella olevalle vanhalle myllylle ja padolle.

Myös Välisalmelta koilliseen oleva Hirvikoski on talvisin sula ja sieltä voi löytyä ainakin koskikaroja.

Kuikan lintupaikat; Karttula Savikoski 29.1.2012; Kuva: Tero Pelkonen
Karttula; Savikoski 4.5.2020; Kuva: Aarne Hagman
Karttula; Savikoski 4.5.2020; Kuva: Aarne Hagman

Kuttajärven kierros

Kuttajärven yölaulajakierroksen (reitti soveltuu myös pöllöretkelle) voi aloittaa Syvänniemen kylän ja navetan kulttuurimaisemasta lähtemällä Koskenkylän suuntaan tielle 5492.

Koskenkylä on ensimmäinen hyvä kuuntelupaikka, mm. pensassirkkalintu on havaittu tien varren pensaikossa.
Koskenkylästä käännytään Punnonmäkeen tielle 16161. Punnonmäen avarilla pelloilla on useana kesänä kuultu ruisrääkkä tai jopa useampikin.

Soinlahden vanhojen talojen tuntumassa voi kuulla viitakerttusen ja satakielen. Siellä käännytään pohjoiseen tielle 548.
Myös Kuttakosken peltojen liepeillä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan. Reitti päättyy Kuopio-Karttula –tielle Kuttajärven luoteispuolelle.

Kuhanen

Kuhasen umpeenkasvanut lahti sijaitsee Vehmersalmelle Puutossalmen kautta menevän tien (5370) varrella. Kuhasen linnustoa voi havainnoida lahden ylittävältä pikkutieltä tai Roinilaan lahden pohjoispuolitse kulkevalta tieltä.
Kuhasella on kuultu mm. luhtahuitti, luhtakana, viitasirkkalintu ja rytikerttunen. Kuhanen kuten muutkin lintuvedet ovat edustavimmillaan huhti-kesäkuussa