Näiden lajien erottaminen toisistaan luotettavasti on kokeneellekin lintuharrastajalle haasteellista jopa kuvastakin. Laulusta ne toki tunnistaa varmasti.
Pajulinnun ja tiltaltin erot
Luettelossa ovat aluksi ne erot, jotka näkyvät maastossakin hyvissä havainto-olosuhteissa kiikarilla ja/tai kaukoputkella. Seuraavana ovat listassa ne tuntomerkit, jotka näkyvät tarpeeksi selvästi ainoastaan suhteellisen selvässä ja tarkassa valokuvassa. Listan loppupuolen tuntomerkit vaativat jo syvällistä asiaan paneutumista ja kuvastakin ne näkyvät vain, jos se on tarpeeksi terävä, värit ovat siinä luonnolliset ja lintu on sopivassa asennossa.
Pajulinnunkäsisiiven ulottuma on pitempi kuin tiltaltilla. Sillä se on yli 3/4 osaa tertiaalien pituudesta ja tiltaltilla korkeintaan 1/2 -2/3 osaa. Mittaus tehdään pisimmän tertiaalin kärjestä siiven kärkeen
Tiltaltin jalat ovat tummemmat ja ohuemmat kuin pajulinnulla. Väriero ei aina ole mitenkään selvä ja pajulinnulla on myös tummajalkaisia yksilöitä. Näin tämä yksinään ei ole ihan varma määritysperuste.
Pajulinnun silmäkulmajuova on selvempi ja keskimäärin pitempi kuin tiltaltilla. Tiltaltin silmäkulmajuova on himmeämmän värinen ja keltasävyinen.
Pajulinnulla on vaaleampi poski ja siitä erottuu alaosan tumma reunus. Tiltaltin poski on tasavärisempi ja ruskeasävyinen.
Tiltaltin tumma silmäjuova on selvempi ja tummempi.
Tiltaltilla erottuvat paremmin vaalea ylä- ja alaluomi. Tumma silmäjuova ikäänkuin katkaisee valkeahkon silmärenkaan edestä ja takaa.
Tiltaltin nokka on tummempi. Pajulinnulla on nokan tyvessä oranssi sävy ja sen nokka on suhteellisesti tukevampi.
Pajulinnun siiven käsisulkien kärkien välillä on yksi isompi väli ja siiven kärkenä on kolmas käsisulka. Tiltaltilla käsisulkien kärkien väliset etäisyydet ovat yhtä suuret.
Tiltaltilla on kuudennessa käsisulassa kovertuma: tätä ei pajulinnulla ole.
On huomioitava myös se, mihin aikaan vuodesta lintuja katselee: puvun kuluneisuus ja linnun ikä vaikuttavat siihen, miltä linnun yleinen olemus ja värisävyt näyttävät. Yllä olevissa kuvissa lajiparit on kuvattu eri vuodenaikaan, mutta lista erottavista tekijöistä on yleisluonteinen eikä paneudu juuri kyseisten yksilöiden eroihin.
Nämä ulkonöltään toisiaan muistuttavat lajit on toki helppo tunnistaa äänistä. Värien näkeminen riippuu erittäin paljon valaistusolosuhteista. Niinpä kuvaparissa pajulintu näyttää itse asiassa keltaisemmalta kuin sirittäjä, vaikka sirittäjän silmäkulmajuova, kurkku ja rinta ovat samoissa valaistusolosuhteissa selvästi keltaisemmat.
Kuvissa näkyvät erot:
siiven pituus
silmäkulmajuovan pituus, muoto ja väri, jonka ero ei ole kuvassa kovin selvä
Matti Hakkarainen: Lapintiainen, Maaninka, 8.11.2019
Mikä sinusta on vuodenkierron sykähdyttävin hetki? Onko se keskikesän valoisat yöt? Onko syksyn ruska, talviyön revontulet, kevään ensimmäiset lämpimät auringonsäteet? Minulle hienoin hetki on aina ollut se, kun ensilumi sataa kasvoille. Se hetki, kun syksyn jäänteet peittyvät kimalteleviin kuurankukkiin, hentoon lumihuntuun. Kuihtuneet kasvit muuttuvat säkenöiviksi kruunuiksi, koivut lumipilviksi. Jo marraskuun alussa saapuivat likipitäin paukkupakkaset, yhdessä yössä Käärmelahdenkin laineet jäätyivät kiiltäväksi peiliksi. Ihmismieli voi syntyä uudestaan keväällä, mutta voi se syntyä uudelleen syksylläkin. Juuri silloin, kun mustasta tulee jälleen valkoista, kun yön sysipimeys vaihtuu kuutamossa hohtavaksi maisemaksi.
Matti Hakkarainen: Pähkinänakkeli, Maaninka, 8.11.2019
Talvenkynnys merkitsee jälleen lintujen ruokinnan aloittamista. Heti automaattien virityksen ja täytön jälkeen paikalle lennähtivät ensimmäiset innokkaat tali-, sini- sekä ilahduttavasti myös hömötiaiset. Olipa seassa töyhtötinttikin tukka pystyssä. Sitten täytyi hieraista silmiä. Valkoinen vatsa, sininen selkä, puunrunkoa ylös alas… Pähkinänakkeli! Eipä ollut vastaavaa sattunut aiemmin kohdalle, ja nyt sellainen pyöri omassa pihassa. Valtavan kesykin se oli, päästi noin parinkymmenen senttimetrin päähän katselemaan, lensi välillä melkein naamaan. Viihdyttävää seurattavaa varsinkin, kun se tohinoissaan jemmasi siemeniä ja pähkinöitä kuusenrakoihin, ja perässä tulivat tintit ja närhet kätköjä tyhjentämässä. Melkein sääliksi kävi…
Seppo Kuosmanen: Mustapääkerttu, Maaninka, 5.11.2019
Sitten pihaan tupsahti mustapääkerttu. Yli kymmenen asteen pakkaset saivat onnettoman kesälinnun pörhistämään itsensä palloksi ja hakemaan lämpöä ikkunalaudoilta ja kellarinkupeesta. Kylmään sopeutuneet tintit katselivat onnetonta kuin ivaillen. Vaan jämäkästipä sylviakin omaa seinustaansa pähkinämaatista puolusti, ei siihen edes itseriittoinen sinitintti päässyt apajille. Jokaisen pakkasyön jälkeen huoletti, joko makaa kerttu jossain seinustalla koivet pystyssä, mutta sepä selvisikin pakkasista leudoille keleille ja alkoi jälleen käyttäytyä elävän olennon lailla.
Seppo Kuosmanen: Pähkinänakkeli, Maaninka, 5.11.2019
5.11. koitti satumaisen kaunis päivä. Oli kuin helmikuuta parhaimmillaan, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, napakka pakkanen narskutti lunta kengän alla, mahtava kuura peitti kaiken kimallukseensa ja pellot olivat valkoisen vaipan peitossa. Nyt kun pääsisi retkelle… Pääseehän sitä, kun lähtee! Vanhempani tulivat kyläilemään, pakkasimme äitini kanssa vauvan lämpimästi vaunuihin, lähdimme kävelylle ja siksi aikaa isäni jäi pihaan virittelemään nuotiota. Kun palasimme lenkiltä, paistoimme nuotiolla ruisleivät ja makkarat ja joimme Mehukattia… Savu tuoksui, aurinko hohti lumisessa maisemassa, lintuja vilisti ruokinnalla ja eväät maistuivat paremmilta kuin mikään sisällä koskaan syöty. Pääsin jälleen elämään uudestaan lapsuuden keväisiä hiihtoretkiä Rautavaaran salomailla, samat tuoksut, maut, auringon kylmä lämpö poskilla. Äidin ja isän lempeä puhe. Ensikertaa oman lapsen tuhina vaunuissa. Saatko sinäkin lapseni nämä samat muistot itsellesi, nostavatko samat tuoksut ja maut sinullekin vuosikymmenien päästä kaihonkyyneleen silmäkulmaan? Toivon, että voin jakaa lapselleni perintönä rakkauden luontoa kohtaan samalla tavalla, kuin olen sen itse vanhemmiltani saanut. Tällöin jopa omassa pihassa tehty ”luontoretki” voi olla koko pitkän syksyn kohokohta.
Seuraavana päivänä katselin jälleen vauva sylissä ikkunasta lintuja, kertoillen hänellekin mitä siellä näkyy. Enpä ollut uskoa silmiäni, kun nurmikolle lehahti ruskea hömö, lapintiainen! Nauroin ääneen, ei voi olla totta! Samaan aikaan pihalla nakkeli, lapintiainen ja mustapääkerttu. Pihalla, jossa aiempina talvina on saatu nauttia pelkästään tali- ja sinitiaisista. Erityisen huvittavaa oli, että edeltävänä talvena lappilainen viipyi enoni pihalla Rautavaaralla, liekö tämä ollut sama yksilö ajatellen, että säästetään raukkojen bensaa… Omakin piha voi todella yllättää, ja muuttua suorastaan erinomaiseksi linturetkikohteeksi! Kamera on saanut jälleen laulaa, ja perheen nuorin jäsen saanut havisvihkoonsa kovia pinnoja… Pihabongausta ei kannata kenenkään ylenkatsoa, tiedä mitä eteen tupsahtaa!
Matti Hakkarainen: Harmaahaikara, Maaninka, 4.8.2019
Niin pyörähtää vuodenkierto uuden askeleen kohti loppuaan. Kaikki kielii syksyn varovaisesta lähestymisestä. Kuinka hyvältä se tuntuukaan! En kaipaa ikuista kesää, kaipaan vuodenaikojen soljuvaa virtaa. Iltaisin punertavaa taivaanrantaa hallitsee syvänkeltaisena hehkuva kuu. Mustuvan yön kynnys paljastaa linnunradan huikaisevan kaaren, saaden katsojansa nauttimaan murheidensa mitättömyydestä. Kylminä aamuina usva hehkuu nousevan auringon ensisäteiden valossa, peilityynen lahden levätessä valkoisena sumukattilana. Hiljaa hiipivät ruskan sävyt pihan pihlajoihin, voimakkaana tuoksuu aamukaste. Maailman valtaa rauha, samettisen pehmeä viitta. Kaikkea tätä saattoi katsella ensikertaa elämässään oma lapsi sylissään, pieni kaunis vastasyntynyt käsivarsillaan. Maailma on kauniimpi kuin koskaan ennen.
Perheen perustaminen ei tarkoita loppua muulle elämälle, vaikka sellainen käsitys tuntuu olevan nykyään vallitseva, varsinkin nuorten keskuudessa. Se ei tarkoita loppua edes lintuharrastukselle. Päivittäin vaunulenkillä voi tarkistaa kotikulmien päivän lintutarjonnan. Hieman etempänä voi käydä autolla, mikäs sen mieluisampi nukkumapaikka lapselle kuin huriseva keinuva auto. Mutta kaukoputken voi jättää kotiin, sillä jos auton pysäyttää…
Loppukesästä ja alkusyksystä maaseutu on kaikkein parhaimmillaan. Ilma huokuu tuoksuja, on mehevää multaa, kosteaa savikkoa, kypsää viljaa, niitettyä piennarta, ylikypsiä vadelmia, kirkuvanpunaisessa ruskavärissä loimuavia horsmikoita. Kaikki tuoksuu kypsältä, valmiilta, niin täyteläiseltä. Aurinko paahtaa vielä kuumasti, mutta kylmä tuuli saattaa tuoda mukanaan yllättävän, ihanan vilvoittavan sadekuuron. Kultainen vilja aaltoilee ja suhisee tuulessa, haapojen kahisevat latvat alkavat pukeutua syksyn ensisävyihin, sirkkojen siritys muistuttaa kesästä takanamme. Pääskyt kansoittavat lankoja, kuin hyvästejä jättäen. Kurkiaurat kulkevat päivittäin edestakaisin Käärmelahden yllä, välillä niin alhaalla, että mielikuvituksen avulla niiden pehmeitä vatsoja voi miltei silittää. Niiden huudot raikuvat syksyn säveliä. Neljä kanadanhanhea sekä satunnaiset harmaahaikarat asuttavat peilityyntä lahtea.
Matti Hakkarainen: Sinirinta, Maaninka, 11.9.2019
Joillakin lenkeillä kiikarit ovat kiikkuneet kaulassa pelkkänä koristeena, mutta joskus lintuja sattuu kohdalle mukavastikin. Ensin ohitse pyyhältää kiireinen pieni ampuhaukka, etäällä lekuttelee tuulihaukka valkoinen pyrstö viittanaan, sitten ylitse liitelee kanahaukka ja lopuksi pihassa editse kurvaa varpushaukka. Toisinaan kivitaskuja seisoskelee siellä sun täällä valppaina katselemassa vaunukkoa, paetessaan valkoiset yläperät ojien pajukoissa vilkkuen. Pahasti univelkaisen lintuharrastajan silmät revähtivät kunnolla auki, kun kerran ojassa päivysti yllättäen sinirinta! Pieni lappilainen asettautui oikein kauniisti poseeraamaan, tarjoten meille mitä onnistuneimman lähiretken. Tämä onkin mainiota lapin hyönteissyöjien kohtaamisaikaa. Lapinjärvellä pääsimme puolestaan ihailemaan koko kesän kaipaamaamme sinisuohaukan kauneutta.
Matti Hakkarainen: Sinisuohaukka, Maaninka, 3.9.2019
Tänä vuonna haikaroiden vaellus on ollut tavallista vilkkaampaa, ja erityisesti jalohaikaroiden suuri määrä on ihastuttanut ympäri eteläistä ja keskistä Suomea. Onneksemme Mustavirta sijaitsee kivenheiton päässä, joten saatoimme käydä useampaankin otteeseen ihastelemassa molempien lajien siroja silhuetteja. Parhaimmillaan proomun peräaalto säpsäytti ilmaan parisenkymmentä harmaahaikaraa, jolloin olo oli kuin pikkulapsella suurenkin ihmeen edessä. Taivas täynnä haikaroita! Mikä parasta, seassa oli tietysti myös kolme timanttia, kolme jalohaikaraa. Mikä elämänpinna meille, mikä elis vauvalle! Kun elämä rajoittuu aiempaa pienempään piiriin, täytyy todellakin kiittää luontoa tällaisesta mahdollisuudesta.
Matti Hakkarainen: Jalohaikara, Maaninka, 24.9.2019
Elämässä on hyvä antaa itselleen aikaa pysähtyä ja keskittyä juuri kyseiseen hetkeen. Avata aistit. Katso ympärillesi, mitä näet? Mitä kuulet, mitä haistat? Olisitko huomannut näitä asioita, jos et olisi pysähtynyt? Olisitko menettänyt jotakin arvokasta? Arki voi tuntua puuduttavalta, mutta jokaisen elämästä löytyy ripaus taikaa, kun sen vain malttaa löytää. Minulle jokainen hetki luonnossa voi tarjota jotakin kultaakin kalliimpaa. Kun istuin Mustavirralla autossa ja katselin enkelimäisen valkoisena hohtavia jalohaikaroita, ja kun sitten katsoin viereeni ja näin uinuvan pienokaisen hymy huulillaan, saatoin vain kyynel silmäkulmassa todeta: haikara kävi, toden totta! Siihen lauseeseen sisältyi niin paljon enemmän kuin kaksi sanaa, siihen lauseeseen sisältyi elämän suurin onni sekä rakkaus.
