Retkiblogi: Muistelua retkistä ”Tiilikan” suolta ja Jyrkänkoskelta

Edellisessä tarinassani lupasin lopettaa kertomukset toukokuulta, mutta tänään on otettava takaisin tuo lupaukseni. Kertomukseni alkaa kolmannestatoista päivästä toukokuuta. Eikä ole tarkoitus ”markkinoida” Tiilikan aluetta, siinä suomaisemassa vain on oma taikansa.

Ajelemme Tiilikkajärven kansallispuiston reunamilla. Suunnittelemme matkat Rautavaaran korpiteille niin, että joko tullessa, tai mennessä ajamme tuon tutuksi tulleen tien kautta nähdäksemme miten suo ”elää” kun päivät vierivät.

Olemme Valtimontiellä, tutun suon kohdalla, kun huomaan komean näyn, ihan siinä lähellä tien reunaa suolla. Siinä tepastelee komea kurki puiden välissä etsien syötävää märältä suolta. Se näkee meidät ja automme, vaan ylväästi se kuin muina lintuina pikkuhiljaa siirtyy kauemmaksi suolle ikään kuin reitti olisi juuri siitä kohtaa tarkoituskin kulkea. Näemme suolla kurjen lisäksi keltavästäräkkejä, valkoviklon ja mustavikloja.

Leena Meuronen – Kurki Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 13.5. 2020 Rautavaara

Myöhemmin kesällä näimme kaksi kurkea kulkemassa samaisen suoalueen lähellä. Ne kulkivat noin 250m päässä meistä pitkin tietä, josta ne lopulta siirtyvät metsän puolelle kadoten näkyvistä.

26. 5. Missäpä sitä muualla oltaisiin, kuin tutun suon reunalla Valtimon tiellä, sillan kupeessa. Siinä katsellessa suota ja sen elämää, näemme lintuja, osa samoja kuin ennenkin.

Äkkiä silmien ohitse sujahtaa sulavaliikkeinen lintu ja toinen perään. Kaksi haarapääskyä on ilmestynyt maisemaan. Ne kisailevat keskenään, välillä ne lentävät ojauomaa pitkin pyydystäen pikku hyönteisiä veden päältä jatkaen lentoaan sillan alitse ja enpä ole ihan varma pysähtyvätkö välillä sillan alla. Voisiko siellä olla pesä. Se jää arvailuksi. Välillä on linnuilla huilaustauko. Yksi kerrallaan ne käyvät huilaamassa ja mihinkäpä sitä muualle jalkojaan viemään, kuin kelon oksalle.

Leena Meuronen – Haarapääsky Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 26.5. 2020 Rautavaara

Pääskyjä seuratessa silmäni osuvat telkän pönttöön. Pönttö on kiinnitettynä kelon pätkässä. Ihan se on saanut huopakatteenkin. Sitä tiiratessa tulee mieleen sanonta, ”lähti, kuin telkkä pöntöstä.” Itse en ole koskaan nähnyt telkän lähtevän pöntöstä, joten tarkoittaisiko tuo, lähteä vauhdilla.

Jos en ole nähnytkään telkän lähtöä, mutta tänään näin telkän tulon. On käsittämätöntä, miten se voi noin hurjasta vauhdista pysäyttää itsensä niin, ettei törmäisi pöntön takaseinään. Se tuli, kuin ohjus. Ei kuulunut läsähdystä, joten ei telkkä törmännyt.

Tiirailtiin kameralla pönttöä, näkyisikö siellä mitään liikettä. Ei näkynyt, eikä näkynyt telkkääkään. Untuvia näkyi pöntön suulla. Osasi hyvin hävitä sinne pöntön pohjalle. Jäi vain arveluttamaan, kun pönttö on jo vanha ja näkyy olevan suuri rako siinä suuaukolla, ettei siihen vain jäisi kukaan poikanen jalastaan kiinni.

Leena Meuronen – Telkän pönttö Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 26.5. 2020 Rautavaara

13.6. Päätämme retkeillä Jyrkkäkosken ruukilla, Sonkajärvellä. Teen reittiselvityksen, joka kulkisi suorinta tietä Jyrkälle. Se valitsemani tie kulkee korpimaisemissa, joten matkanteko hidastuu hieman. Eipä se pahemmin haittaa. Ajellaan hitaammin, väistellään isoimpia kiviä ja kuoppia. Reilun tunnin jälkeen ollaan jo Jyrkällä.

Laskeudun polkua pitkin loivaa alamäkeä kohti kotaa. Ohitettuani kodan olen jo melkein rannassa ja siinähän se laiturikin on. Koskella näkyy muutamia västäräkkejä, telkkiä ja rantasipi. Siinäkö ne sitten olivatkin. Ei näkynyt koskikaraa, no ei kaikkea voi vaatia.

Koskea juoksutetaan ja sen veden virtaus on valtava voimassaan. Koski kuohuu ja kohisee, heittäen vesipisaroita korkeuksiin osuessaan kiviin. Kohina on niin voimakas, ettei tahdo omia ajatuksiaankaan kuulla. Kun kivet virran uomasta loppuvat ja alkaa suvanto, niin veden virtaus rauhoittuu ja tyyntyy.

Katselin lumoutuneena kosken kuohuja enkä huomannut, että ihan siihen nenäni alle laiturin eteen oli hiljaa saapunut isokoskelo. Säikähdin, kun sen tajusin. Se oli lipunut niin hiljaa ja huomaamattomasti. Siinä se tiiraili minua. Ui ylväästi kohti kosken valkoista vaahtoa, kuin mennäkseen kylpyyn.

Leena Meuronen – Isokoskelo 13.6.2020 Jyrkkä, Sonkajärvi

Vesi vain loiskahti ja vaahtoon jäi reikä, kun isokoskelo yhtä äkkiä sukelsi häviten jonnekin. Kohta se ilmestyi näkyviin varjoisan poukaman reunalla. Tuntui kun se tiirailisi vieläkin laiturin suuntaan. Olikohan ottanut jostain itseensä, vai mitäpä lienee miettinytkään, mutta se yllätti minut uudelleen. Onneksi oli kamera käsissä, vaikken kaikkea saanutkaan kuviin.

Isokoskelo antoi näytöksen, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Lieneekö yrittänyt saada kalan kiinni, vai muutenko vain huvikseen räpiköi. Ensin se lähti hitaasti lipumaan rannan toiselta puolelta katse kohti laituria. Sitten se kääntyi ja painoi nokkansa vedenpinnan alapuolelle Ikään kuin varmistaakseen, että varmasti näen sen, mitä se nyt meinasikaan seuraavaksi tehdä. Niin se ui hetken aikaa. Sitten alkoi tapahtua. Lintu porhalsi vedessä juuri ja juuri vedenpinnan alla niin, että sai aikaan aikamoiset pärskeet, kun se laittoi täyden höyryn päälle. Vesi vain roiskui sen jatkaessa tuota näytöstään. Väliin se nousi ravistelemaan itseään ja sitten sama toistui uudelleen ja uudelleen, kunnes se kyllästyi ja ui muina lintuina pois.

Leena Meuronen – Isokoskelon esitys 13.6.2020 Jyrkkä, Sonkajärvi

22.6. on se päivä, jolloin päätimme hyvän ilman sattuessa lähteä iltakierrokselle tutulle suomaisemalle. Ensimmäisen kerran yleensäkään lähdemme retkeilemään näin myöhään. Miltähän suo näyttää valoisena kesäyönä. Näkyykö tähän aikaan yhtään lintua. Se selvinnee sitten, kun sinne saavumme.

Olemme suolla kellon näyttäessä noin 23:00. Kesä on jo parhaimmillaan, mutta lintuja ei kovinkaan näy. Lienevätkö linnut pesimäpuuhissa, vai muutenko vain poissa uteliaitten silmistä. Suolla on rauhallista ja hiljaista, no, muutama itikka inisee korvan juuressa.

Sitten, kuin hidastetussa filmissä, rupeaa valkoinen pää nousemaan puskien takaa ja näkyviin ilmestyy laulujoutsen. Kylläpä tuntuu oudolta nähdä lintu keskellä, ei mitään, no suota sentään. Se pitää koipeaan ylhäällä ja sukii itseään. Kun on mielestään kaikki sulat ym. kohdallaan, se katoaa melkein umpeen kasvaneeseen pikkujoen uomaan häviten näkyvistä.

Leena Meuronen – Laulujoutsen Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 22.6. 2020 Rautavaara

Kontrasti on melkoinen, kun katsoo suon toista puolta ja kääntää katseen toiselle puolelle. Toinen puoli on tummaa vihreää ja siinä vihreän keskellä yksi valkoinen iso lintu. Toinen puoli suosta kylpee oranssin väreissä. Tätä värinäytelmää me katsomme autosta käsin ja ihailemme sen upeutta.

Aurinko päättää painua unten maille ja värjää alueen satumaiseksi. Hieman usvaa alkaa kohota pikkujoen pinnalta. Puuttuisi vain, että ilmestyisi jotain odottamatonta näkyviin suolta, sillä hetki on aavemainen.

Tähän ajattelin päättää tämän kertomuksen suomaisemassa touko- ja kesäkuulta. Olemme käyneet katsomassa miten suolla koittaa kevät ja miltä kesän alku näyttää.

Leena Meuronen – Auringon lasku Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 22.6. 2020 Rautavaara



Leena Meuronen

error: Content is protected !!