Retkiblogi: Muistelua syksyiseltä suolta ja Kulvemäeltä

On helmikuu ja vuosi 2021. Katselen lintujen touhuja ruokintapaikoilla, kunnes se rupeaa hieman kyllästyttämään, joten mitäpä sitä seuraavaksi tekisi. Mieleeni tulee, jatkaisinko retkikertomuksiani vielä viime vuodelta ja Rautavaaran maisemista. Olisihan noita tarinoita, vaikka kuinka muualtakin, mutta ajattelin kertoa syksyn ja talven tulon ”Tiilikan” suo maisemaan pelkistettynä, niin olisi vuoden ajat suolta kerrottuna.

5.9. Syksy on tavoittanut tutun suon. ”Tiilikan suolla” syksyn värigaala alkaa muodostua jo vallan hyvin näkyviin. Osa heinistä ja pajukoista on muuttanut väriään keltaisen sävyihin. Nuoret koivut vielä sinnittelevät, pitäen vihreän sävynsä, mutta jotkut niistä ovat jo antaneet periksi ja näkyy siellä täällä keltaisia lehtiä. Puuttomat suoalueet loistavat komeana punertavan ruskeana värin vaihtuessa välillä vihreään ja siitä kellertävään.

Jäämme katselemaan lähelle siltaa näkyisikö siivekkäitä enää suolla. Päät kääntyilevät sinne tänne, vaan hiljaista on. Jossain tuntuu tikka koputtelevan puun runkoa ja kun tarpeeksi kauan tiiraa, niin lopultahan se löytyy, no ei se olisi löytynyt, mutta kun ”herra” pyrähti lentoon, muuten lienee jäänyt näkemättä, vaan kaukanapa tuo oli.

Muita lintuja ei vain näy, kunnes sattumalta katse osuu erääseen kelon karahkaan ja sen päällä olevaan ”möykkyyn”. Möykky liikahtaa, joten lintuhan se siinä.

Lintu tiirailee tarkkaavaisesti suuntaan ja toiseen ja tarkkaan se tuntuu katsovan meitäkin, kunnes kyllästyy ja lentää matkoihinsa. Olisikohan se ollut suon viimeinen metsäkirvinen kukapa sen tietänee.

Leena Meuronen – Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 5.9. 2020 Rautavaara

Jatkamme matkaa suolta pikkulenkin kautta Rautavaarantielle, josta käännytään sitten Heinämäentielle.

Ajelemme melkein kävelyvauhtia kohti Kulvemäkeä huonokuntoisella, voisiko melkeinpä sanoa metsäautotiellä, jolle on annettu nimi. Vesisateet ovat juoksuttaneet hiekkaa tieltä ja täytyy ajaa varovaisesti väistellen isompia kiven murikoita.

Pysähdymme mäellä maston kohdalle ja nautimme retkieväät samalla tiiraillen taivaalle. Tältä mäeltä on kesän mittaan nähty useita lintuja. Tänään vain ei näy mitään. Kun pikku tauko on pidetty, niin jatkamme matkaa ja eiköhän vain satu vähän tuuriakin.

Kortimomäellä nähdään kaksi lintua, jotka jahtaavat toisiaan. Onkohan niillä jokin kisailu meneillään, vai opettelevatko jotain tulevaa pyyntitaktiikkaa. Korppi ei taida tuosta ”leikistä” pitää, se raakkuu välillä, mutta haukka ei vain meinaa jättää sitä rauhaan. Tulee mieleen, kiroileekohan se korppi linnun kielellä sille haukalle. Käskeekö painua haukan jonnekin ”pimeään paikkaan”, vai pyyteleekö nätisti, jätä minut jo lopultakin rauhaan. Aikansa kisailtuaan ne lopulta lähtevät omille suunnilleen.

Leena Meuronen – Korppi ja Varpushaukka Heinämäentie, Kortimomäki 5.9. 2020 Rautavaara

Matka jatkuu, eikä keretä ajaa, kuin hetki, niin nähdäänkin sitten kaksi teertä. Toisen kerkesin kuvata, mutta toinen niistä oli nopeampi ja hävisi metsään, vai olisiko se ollut arempi ja viisaampi.

Lähestyyhän teerille huonot ajat ja olisi syytä pysyä poissa ihmisten näköisältä.

Leena Meuronen – Teeri Heinämäentie, Kortimomäki 5.9. 2020 Rautavaara

Matka jatkuu ja ohitetaan Rehvontie. Siinä on opasteet Volokinpolulle, Susikerviselle ja Uuranholi-nähtävyydelle.

Siitä tulikin mieleen, että onhan se ajettu läpi tuokin Rehvontie.

Kerran tielle on annettu nimi, niin katsottiin päästäänkö sen kautta Laakamäentielle ja kun vielä navigaattorikin ohjasi, jota tietysti ei pitäisi aina uskoa sen ohjauksiin, niin käytiinpä tuo tie kokeilemassa.

Kuultiin sillä matkalla erilaisia lintujen laulujakin, mutta minun tunnistustaidot lintujen laulujenkin suhteen ovat huonot, joten en tunnistanut niitä, niin en voi sanoa mitkä siellä visertelivät, sillä ei ne tulleet esittelemään itseään, vaan pysyivät visusti piilossa.

Olihan tuo matka kokemus. Muuten meni ihan kohtalaisen hyvin, mutta kun oli alku kesä ja auton pohja kulki liian matalla näille teille, niin oli yksi pikku pätkä ”tiestä”, jossa oli aika isoja kiviä, nurmettunutta ja vielä pehmeää, upottavaa maata, josta joskus on tukkiautoilla ajettu, varmaan vuonna viis. Eipä vaan kuski kääntynyt takaisin, vaikka ehdottelinkin. Ei siinä auttanut muu, kuin nousta meikäläisen autosta ensimmäisen kolahduksen jälkeen ja kulkea edellä noin sadan metrin verran näyttäen mihin suuntaan pitäisi veivata rattia ja väistää isompia kiviä ja pehmyttä mutaa. Voihan sanoa, että oltiinpa todella korvessa, muuta onneksi ei kiinni liejussa.

No tulihan poikettua itse kertomuksesta, joten palataanpas tähän hetkeen. Ollaan tulossa vanhalle soramontulle. Taitaa se olla edelleenkin käytössä. Siinä montun alueella tepastelee kolme västäräkkiä. Eipä niitä saanut samaan kuvaan, niin vikkeliä ne olivat. Etsivät ruokaa, pyrstöt vain heilahtelivat, kun ne viilettivät paikasta toiseen.

Leena Meuronen – Västäräkki Heinämäentie, Kukkarolampi 5.9. 2020 Rautavaara

21.11. tänään päätämme käydä viimeisen kerran katsomassa, mitä kuulunee ”Tiilikan” suolle ja sekin päätös tehdään vasta kahvittelupaikalla Kulvemäellä. Tähän kertomukseen ajattelin päättää retkikertomukset vuodelta 2020, jotka nyt jäivät enimmäkseen korpimaisemiin ja suon seuduille.

Kun vain rohkeasti lähtee odottamatta mitään ns. tielle tiettömälle ja ajelee noita korpiteitä, pysähtelee välillä katselemaan ja kuuntelemaan, ei pidä kiirettä, voi yllättyä.

Korpi puhuu kuulijalleen, välillä se on aivan hiljaa tuulen toisinaan suhistessa kevyesti puissa. Joskus tuulen humina on niin mahtavaa, että pelkää jo puiden kaatuvan.

Toisinaan metsä täyttyy lintujen äänistä ja joskus se, kuin kiitokseksi, että et ole unohtanut, vaan olet palannut uudelleen samalle reitille tuo eteesi jonkin upean metsän linnun poikueineen, tai komean hirven katselemassa puiden oksien varjosta.

Matkaamme tutulle Heinämäentielle ja siitä taukopaikalle Kulvemäelle. Lumi on jo jäänyt osittain maahan ja kuin jostain oikusta aurinko värjää harmaan taivaan vaalean oranssilla juovallaan tuoden edes vähän väriä niin harmaaseen ja pimeään päivään. Kylläpä kelpaa kahvitella. Kiirettä ei ole, linnut ovat jo lähteneet paitsi talitintit. Niitä on mäen laella kaksikin kappaletta näkyvissä.

Leena Meuronen – “Kahvittelupaikka” Heinämäentie, Kulvemäki 21.11.2020 Rautavaara

Siinä juodessa kahvia ja syödessä eväitä pohditaan, käytäisiinkö vielä suolla. Tulee kylläkin tehtyä ns. liika lenkki, kun ei ollut tarkoitusta enää suolle ajaa, vaan se suo koukuttaa, joten päätämme käydä vielä kerran tuttua maiseman katsomassa ennen kuin lumikinokset peittävät suon.

Suolla ei enää kuulu lintujen ääniä. On hiljaista. Linnut ovat matkanneet mikä minnekin ja jättäneet suon tietäen, että seuraavana keväänä palataan, jos muuttomatkalla ei tule ongelmia.

Näin arvelen minäkin, kun katselen suota.

Sateet ovat nostaneet pikkujoen pintaa saaden sen tulvimaan. Pakkanen on tehnyt taidetta jäädyttäessään siellä täällä pikkupoteroihin jäänyttä vettä. On aika jättää suo ja sen elämä omaan rauhaansa jaa antaa talven tulla.

Leena Meuronen – Tiilikkajärven kansallispuiston reunalla 21.11. 2020 Rautavaara



Leena Meuronen

error: Content is protected !!