
Professori J. A. Palmén, suomalaisen ornitologian primus motor, kirjoitti jo vuonna 1885 kansainvälisen lintutieteellisen yhteistyön puolesta ja esitti linnuston topografisen tutkimussuunnitelman. Hänen oppilaansa E. W. Suomalainen ryhtyi ensimmäisenä toteuttamaan topografista tutkimusta tarkastellen eri lintulajeja paikanlaadun mukaan ja luonnehtien lyhyesti lajien yleisyyttä. Tuleva professori Pontus Palmgren palasi näihin kysymyksiin vuonna 1932 Ornis Fennican artikkelissaan ”Lintutieteellisistä tutkimustehtävistä”. Hän piti Palménin tutkimusohjelmaa arvossa, mutta suurilta osin jo toteutuneena: ”meillä on aika selvä kuva linnustomme jakaantumisesta eri biotoopeille”. Faunistista työtä hän piti tarpeellisena ja välttämättömänä, mutta ”työn laadussa ei ole mitään uutta”, hän totesi. Lukuisia paikallislintufaunoja oli jo julkaistu.
Palmgren puhui lintujen runsaudenlaskennan ja eri lajien biologiaa koskevien autekologisten töiden puolesta. Mutta lintujen biotooppikohtaiset lukumäärätiedotkaan eivät ole itse päämäärä, vaan välttämätöntä esityötä päästäksemme ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin hän kirjoitti. Mikäli tahdomme selvittää, miksi joku laji on runsas vain tietyssä biotoopissa ja puuttuu jostain kokonaan, tarvitsemme sekä lukumäärätietoja sekä lajin perusbiologiaan syventyvää tutkimusta. Autekologisista tutkimuksista Palmgren mainitsi ravinto- ja pesimisekologian, ja hän suositteli saksalaisen esikuvan mukaan näihin tutkimusaiheisiin keskittyvien yhteistyöryhmien perustamista. Tutkimuskohteiksi tulisi valita yleisiä lajeja – harvinaisuudet eivät ole ekologisesti yhtä mielenkiintoisia. On syytä tuntea riittävästi tavallisten lintujen ekologiaa – miksi esimerkiksi harmaasieppo ei pesi kuusikoissa? Onko meillä riittävästi perustietoa harmaasiepon runsaudesta eri biotoopeilla, erilaisissa elinympäristöissä? Mihin harmaasieppo rakentaa pesänsä, mitä se syö?
Paikallislintufaunoissa lajien yleisyyttä oli yleensä tapana luonnehtia yleisesti vaikkapa asteikolla sangen yleinen – yleinen – jokseenkin yleinen – jokseenkin harvinainen – sangen harvinainen, kuten E. W. Suomalainen esitti kirjassaan ”Kallaveden seudun linnusto”. Hornborg pohti pesimälintujen yleisyyden ja runsauden luonnehdintaan liittyviä ongelmia ja esitti kvantitatiivisten lintulaskentojen tuloksia Pielavedeltä jo 1920-luvun alusta. Suomen maalinnuston runsauden tutkimus käynnistyi laajemmin 1920- ja 1930-luvuilla Einari Merikallion ja Pontus Palmgrenin menetelmällisten kehittelyiden jälkeen. Merikallion monumentaaliset teokset (”Über regionale Verbreitung und Antzahl der Landvögel in Süd- und Mittelfinnland, besonders in deren östlichen Teilen, im Lichte von quantitativen Untersuchungen” vuodelta 1946 ja ”Finnish birds – their distribution and numbers” vuodelta 1958) perustuvat osaltaan Pohjois-Savossa tehtyihin linjalaskentoihin. Kuopio, Tuusniemi, Lapinlahti, Säyneinen (nyk. Juankoski) ja Sonkajärvi olivat Merikallion laskentojen tutkimuspisteiden nimiä 1940-luvun alussa.
Mutta jo ennen Palmgrenin julistamaa tutkimusohjelmaa oli harrastettu lintujen runsaudenlaskentaa osana ekologisten kysymysten ratkaisua. Antti Reinikainen teki nuoruusvuosinaan 1927-37 talvisia linjalaskentoja Kuopion metsissä tutkiessaan pikkukäpylintujen epäsäännöllisiä vaelluksia ja niiden syitä. Pikkukäpylintujen pesivä kanta vaihteli vuosittain kuusen siemensadon mukaisesti yleensä 5-40 pariin 120 kilometrin reitillä. Nuorena maisterina Reinikainen kokosi tuloksesnsa Ornis Fennican englanninkieliseen artikkeliin (1937) esittäen havainnollisia diagrammeja kuusen siemensadon ja pikkukäpylintujen runsaudesta, ja hän kiteytti johtopäätöksensä: ”the abundance of Crossbills at breeding time is determined by the seed-crop of the Spruce”. Reinikaisen tutkimus on klassikko ornitologian historiassa; se on kouluesimerkki ekologisista syy- ja seuraussuhteista ja sitä on siteerattu laajalti kansainvälisessä ekologisessa kirjallisuudessa, mm. David Lackin laajalti levinneessä kirjassa ”The Natural regulation on animal numbers” (1954) ja viimeksi Ian Newtonin (1998) lintuekologian kirjassa (Kauppinen 1998).
Antti Reinikainen aloitti järvilinnustotutkimuksen, jossa hän tutki lintujen lajistoa ja runsautta sekä viimeaikaisia runsauden muutoksia Pohjois-Savon vesillä, 1930-luvun alussa ennen kuin kukaan muu oli maassamme julkaissut vastaavia aineistoja. Pontus Palmgrenin samaa aihetta käsittelevä klassinen työ Ahvenanmaan sisävesien linnustosta ilmestyi 1936, ja vesilinnuston runsautta käsittelivät väitöskirjatyönsä osana myös Olavi Kalela (1938) ja Jorma Soveri (1940).
Pohjois-Savossa Antti Reinikaisen ohella myös hänen ikätoverinsa Onni Lumiala kiinnitti huomiota vesilintujen ja lokkien runsauteen tutkimusalueellaan Sotkanselällä, josta hän julkaisi joitakin parimäärätietoja (1937, 1943a). Matti ja Pekka Sovinen kuvasivat Kevätön-järven linnustoa käsittelevässä käsikirjoituksessaan (1946) joidenkin lajien, erityisesti uusien tulokkaiden, runsautta pesälöytöjen perusteella: punasotkia pesi jo useita pareja, silkkiuikkuja noin 20 paria ja naurulokkeja pieni yhdyskunta joka kesä. Vasta Linkolan ja Siiran julkaistua ohjeensa vesilintujen pesivän kannan laskentamenetelmistä (1959) alettiin koota laajemmin vesilintujen laskenta-aineistoja – Eero Antikaisen tutkimus Riistaveden lintujärvillä 1959 ja 1960 oli niistä ensimmäisiä; työ julkaistiin 1966.
Lintujen pesimäkannan runsauden ja niiden muutosten seuranta oli tullut lintututkimukseen ja -harrastukseen jäädäkseen. Paikallislinnuston tutkielmissa ryhdyttiin kuvaamaan lajien biotooppikohtaisen esiintymisen ja yleisyyden lisäksi myös runsautta joko arvioin tai parimäärien laskentaan perustuen. Runsaudenmuutoksia alettiin tarkkailla. Niinpä lintuharrastajat Matti ja Pekka Sovinen kirjoittivat Ornis Fennicaan: ”Pajulinnun vähälukuisuudesta kesällä 1948”.
Miten sitten eri lajien perusbiologian tutkimus, Palmgrenin kuuluttama autekologia edistyi? Tässäkin yhteydessä on mainittava Antti Reinikaisen pioneerityöt, jo edellä esitelty pikkukäpylintujulkaisu sekä punavarpustutkimus, joihin tekijä kokosi aineistot Kuopion seudulla 1920-30-luvuilla. Biotooppien kuvaus ja pesäpaikat olivat keskeisiä seikkoja punavarpusen pesimisekologisessa työssä. Reinikainen erotti toisistaan neljä erilaista biotooppiryhmää ja päätteli, että tärkeimpiä biotooppia koskevia vaatimuksia ovat pensaikko ja valoisuus. Eteläisillä lehtoalueilla pesät ovat lehtipensaissa, mutta meillä kuusennäreissä ja katajissa. Punavarpusen levittäydyttyä kaakosta koko eteläiseen Suomeen Torsten Stjernberg (1979) tutki väitöskirjassaan lajin autekologiaa Länsi-Suomessa julkaisten tuloksensa 60 vuotta Reinikaisen työn jälkeen. Hän totesi lajin suosivan nykyisin yhä enemmän avoimia biotooppeja, joissa pesimistulos on huomattavasti parempi kuin kasvillisuuden sulkemissa biotoopeissa. Punavarpusen menestyksen salaisuus – nopea leviäminen ja runsastuminen sitten Reinikaisen tutkimuksen – on ainakin osittain paljastettu. Näin ollen Palmgrenin tarkoittama autekologinen tutkimussuuntaus on tuottanut vähitellen tietoa ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin kirjoittaja uskoi ja toivoi. Tutkimus on pitkäjänteistä ja ketjumaista yhteistyötä. Jo Reinikainen käytti punavarpustutkimukseensa oman aineistonsa lisäksi puolensadan suomalaisen ornitologin tietoja – heistä kymmenkunta oli Pohjois-Savosta.
Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.