Pohjoissavolaisen lintutieteen historiaa osa IV – Faunistiikasta leviämishistoriaan

Suomalainen lintutiede ”syntyi uudesti” 1930- ja 1940-luvuilla ja avautui kansainvälisesti saaden ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Eri lajien esiintymisestä oli jo kertynyt faunistista perustietoutta – oli saatu julkaisusarjat, ensimmäiset käsikirjat ja koottu paikallisfaunistisia havaintokatsauksia. Nyt voitiin esittää tieteellisesti uusia, haastavia kysymyksiä lajien levinnäisyydestä ja lukumäärästä. Alati muuttuva linnusto tarjosi kiinnostavia tutkimusaiheita, joihin maamme eläinmaantietäjät ja ekologit – mm. Einari Merikallio, Olavi Kalela, Pontus Palmgren, Lauri Siivonen, Paavo Voipio ja Lars von Haartman – tarttuivat. Monet uudet lintulajit olivat kotiutumassa Suomeen. Linnuston muutokset yhdistettiin usein ilmastollisiin tekijöihin. Oli eletty 1920-30-lukujen lämpökautta, ja sotatalvet olivat taas poikkeuksellisen kylmiä.

Silmiinpistäviä muutoksia oli tapahtunut myös Pohjois-Savon linnustossa – mm. pikku- ja naurulokin, punasotkan, silkkiuikun, töyhtöhyypän ja punavarpusen leviäminen oli pantu merkille, ja olihan kottarainenkin uutena lajina hiljattain kotiutunut näille seuduille. Antti Reinikainen oli koonnut katsaukseensa ”Lintuhavaintoja Pohjois-Savosta (Sb)” tietoja monesta 1920-30-lukujen tulokkaasta. Uusi lintutieteellinen tutkimusote, leviämishistoriallinen tarkastelu, oli havaittavissa. Reinikainen kirjoitti artikkelin pikkulokin leviäimisestä Pohjois-Savoon. Stipendikertomuksessaan KLYY:lle hän kirjoitti lintutieteellisistä tutkimuksista Pohjois-Savon järvillä kesällä 1934: Huomattakoon, että eutrofisten järvien lajisto on täällä yhtä rikas kuin konsanaan Etelä-Suomen tunnetuissa lintujärvissä. Monet maahamme myöhään levinneet eteläiset lajit oavt ehtineet tänne, jopa niin, että kirjallisuuden esittämät tiedot eräitten lajien levinneisyydestä ja yleisyydestä tällä taholla ovat melko lailla harhauttavia ja vanhentuneita. Erikoisesti kiintyi huomio ruokokertun (Acrocephalus schoenobaenus L.) suureen runsauteen lehtokeskusalueen viljavissa vesissä. Samansuuntaisia havaintoja on myös punanarskusta (Nyroca ferina L.), nauru- ja pikkulokista (Larus ridibundus L. Ja L. minutus Pall.), silkkiuikusta (Podiceps cristatus L.). Stipendikertomuksessaan KLYY:lle kesältä 1936 Antti Reinikainen toteaa mm. punanarskun huomattavan runsauden ja jatkaa: Erikoisesti punanarskun (ja nokikanan?) pesimäalueenlaajeneminen näyttää Pohjois-Savossa olevan paraillaan ripeästi käynnissä. Tästä eläinmaantieteellisesti perin tärkeästä ja paljon pohditusta tapahtumasta on siis juuri täällä edullinen tilaisuus tehdä havaintoja, joiden merkitys saattaa olla hyvinkin huomattava. On vain käytettävä tuota tilaisuutta ajoissa, sillä jo muutaman vuoden päästä se voi olla mennyttä. Mutta se on asia, johon saanen perusteellisemmin palata tulevan kesän tutkimusten jälkeen.

Punavarpusen pesimisekologiaa käsittelevässä Ornis Fennican artikkelissa (1939) Reinikainen esitti kartan lajin suomalaisista löytöpaikoista ja toivoi voivansa lähitulevaisuudessa erikseen esitellä punavarpusen levinneisyyttä ja siinä ilmeneviä muutoksia. Kartan perusteella hän totesi lyhyesti: Niinpä lajin kaakkoinen levinneisyys tulee selvästi näkyviin, samoin myös löytöjen keskittyminen määrätyille alueille, joiden välillä esiintyminen on usein peräti niukkaa. Säännöllisesti ovat nuo tukikohdat viljavissa lehtokeskuksissamme, joten lajin vaateliaisuus on aivan ilmeinen. Selkeästi, tiiviisti esitettynä eläinmaantiedettä ja ekologiaa!

Lintujen leviämiskysymyksiin perehtyivät Reinikaisen lisäksi muutamat muutkin pohjoissavolaiset ornitologit. Matti Sovinen tarkasteli sinipyrstön leviämistä maahamme Ornis Fennican englanninkielisessä artikkelissa ja suomeksi Luonnon Tutkijassa (1952). Eero Antikaisen eläintieteen pro gradu -työ Itäisten ja kaakkoisten lintulajien leviämisdynamiikasta Pohjois-Savossa, joka on julkaistu KLYY:n julkaisusarjassa (1965), sisältää tietoja 18 lajista. Antikaisen työ oli ensimmäinen maakunnan faunistisiin havaintoaineistoihin pohjautuva katsaus sitten E. W. Suomalaisen Kallaveden seudun linnuston, ja tutkimusalueena oli nyt ensi kertaa koko luonnonmaantieteellinen Pohjois-Savo (Savonia Borealis). Omien havaintojen lisäksi Antikainen kokosi aineistoa kirjallisuudesta, arkistoista, museokokoelmista sekä kirjallisin ja suullisin tiedusteluin. Hän teki myös lintulaskentoja joidenkin lajien runsauden selvittämiseksi; Kuopion ympäristössä oli 1960-luvun alussa 32 punavarpusreviiriä, kun 1930-luvulla niitä oli Reinikaisen tutkimusten mukaan 15-20.

Antikainen totesi tutkimistaan lajeista ainakin pensassirkkalinnun, viitakerttusen, sirittäjän, satakielen, pohjansirkun ja punavarpusen levinneen Pohjois-Savoon viimeisen sadan vuoden aikana. Koska havainnointi oli viime vuosisadalla vähäistä, joidenkin harvinaisten lajien leviämistä koskevissa johtopäätöksissä on syytä olla kriittinen, niin kuin Antikainen oli arvioidessaan mm. sinipyrstön esiintymistä. Häntä ennen Sovinen (1952a, 1952b) oli pitänyt sinipyrstöä melko uutena tulokkaana, ja Helminen (1958a) tuki tätä käsitystä. Antikainen luetteli joukon leviämistä puoltavia ja epäileviä argumentteja ja jätti kysymyksen avoimeksi: ”Esitettyjen seikkojen ja tämänhetkisen tilanteen valossa näyttää sinipyrstön leviämistä koskeva kiista kaipaavan lisäselvityksiä.”


Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.