Jo viikkoja oli poltellut hinku päästä Rautavaaralle retkeilemään. Lintuatlaksen tulospalvelusta saatoin nähdä, kuinka Älänne-järven ruutu oli edelleen keltaisena, eli kyseiseltä ruudulta oli vain satunnaishavaintoja. Älänteestä olen kirjoitellut tänne ennenkin, alue on minulle lapsuudesta rakasta seutua ja aikuisena olen tutustunut alueeseen hieman tarkemmin. Tällä kertaa oli tarkoitus pyöräillä ensimmäistä kertaa Älänteen ympäri ja kirjata samalla ylös atlaskelpoisia havaintoja, sekä toistaa lenkki seuraavana aamuna.
Herätys kilkatti minut iloisesti ylös kello kolme lauantaiaamuna. Eväät naamaan, vettä reppuun, kamera olalle ja kiikarit kaulaan. Usvaisella niityllä jänis tarkkaili minua uteliaana samalla kun polkaisin uskollisen pyöräni matkaan. Lähimetsistä kuului kymmenkunta eri laulajaa. Lähtöpaikkani ei sijainnut Älänteen atlasruudulla, mutta yhtä lailla ympäröivien ruutujen kaikki havainnot ovat hyödyllisiä. Näillä nurkilla havaintojen ylöskirjaajia ei turhan tiheään kuljeskele.
Alkumatkan kuljin metsäteitä sekä kinttupolkuja kuullen mm. peukaloisia, sirittäjiä ja hippiäisiä. Käkiä kukkui siellä sun täällä. Eräältä unholaan katoavalta korpitieltä lähti ukkometso lentoon edestäni. Lämpöinen yö saatteli minut Rautavaarantielle, ja pääsin hetkeksi kiitämään asfaltille. Haarapääskyt liittyivät äänimaisemaan talojen ja tilojen katonharjoilta, punavarpuset tienvarren pusikoista. Kostea aamuilma oli kuin vaniljaa ja kardemummaa, niin voimakkaina tuoksuivat pihlajat, kielot ja mikä muu, en voi tietää. Koko täyteen kukoistukseensa nouseva elonkirjo.
Suojärven ja Alasen välisen maatilan ympäristössä äänimaisemaan liittyivät taivaanvuohet, pensaskertut sekä viitakerttunen. Alaselta huuteli kuikka. Maailma oli kaunis, niin ylettömän kaunis.
Asfaltilta käänsin ratsuni Rouskunhiekantielle. Vasta nyt saavuin Älänteen atlasruudulle. Hetkeen en vielä kirjannut lajeja ylös, vaan poljin eteenpäin edeten syvemmälle ruutuun päästäkseni listaamaan varmuudella juuri tällä ruudulla pesijät. Havumetsä oli hiljainen suhteessa maatilojen lähipusikoihin, mutta kyllä täältäkin löytyi peruspeippoa, tiltalttia yms.
Hiekkatieltä kaarsin Rouskunhiekkaan ja Älänteen äärelle. Minulle se on järvistä kaunein, matala, tummavetinen, rannoillaan silkinpehmeät hiekkarannat, kallionkoloista kurkkivat kihokit. Upotin sormeni veteen, se oli häkellyttävän lämmintä. Äiti-Älänne. Tiesin, minne tultaisiin lasten kanssa uimaan iltapäivällä.
Kirjasin ylös rannan ympäristön lajit, sitten jatkoin minulle uusiin maisemiin, polkua pitkin kohti pohjoista. Alueella kulkee hiekkatienpohja/polku aina Rouskunhiekalta Tervamäentielle seuraillen vesistön rantoja ja harjuja pitkin. Nouseva aurinko teki maailmasta maagisen. Siellä sun täällä oli asuntoautoilijoita parkissa, mutta lähes kaikki olivat vielä unten mailla. Yhden aikaisen valvojan kanssa vaihdettiin leppoisat kuulumiset, ja mikäs siinä, kun miltei vaunun kynnyksellä uiskenteli kuikkapari. Nouseva aurinko kultasi vastarannan ja aamu oli niin tyyni, että olisi voinut kuulla maan hengittävän.
Hiekkatienpohja oli erittäin kova ja hienojakoinen, erinomainen pyöräillä. Se suorastaan veti pyörää eteenpäin ja matka taittui kuin siivillä. Saavuin paikkaan, joka pökerrytti kauneudellaan. Olin maailman kauneimmalla reitillä, erämaan rauhassa, tyynten vesien ja hohtavien hiekkarantojen sylissä, harmaasiepot ja metsäkirviset seuranani. “Kautta erämaajärven, matkaa kulkuri yksinäinen… ” –TH
Matka jatkui, kapusin harjujonon laelle. Harjun molemmilla puolilla uinui peilityyni vesistö, olin maailman onnellisin ihminen. Tämä paikka on minulle yhtä aikaa uusi, yhtä aikaa tuttu. Olin samaan aikaan seikkailija, samaan aikaan kotona. Koin hetken vahvasti, aivan kuin olisin elänyt uudelleen lapsuuden muiston silti tietämättä, mitä mutkan takaa löytyisi. Ja aina vastaan tuli vain toinen toistaan upeampia maisemia. Ainoastaan uusia lajeja ei tullut.
Saavuin Tervamäentielle, jonka huomasin olevan pyöränrenkaille hengenvaarallista mursketta. Noh, ee maha mittään, matka jatkui. Lämpötila kohosi ja vähän väliä vastaan tulevat ylämäet nostivat toden teolla hien pintaan. Välillä kuului metsä- ja valkoviklon huutoa, mutta matkaani saatteli lähinnä metsäkirvisten laulu. Kun aurinko porotti selkään ja hikeä pukkasi eivätkä kivimurskeiset mäet ottaneet loppuakseen, alkoi kyseisen linnun ääntelykin kuulostaa jo renkutukselta. Maisemat olivat yksitoikkoista talousmetsää ja ikäviä hakkuuraiskioita. Käännyin Juudinsalontielle, mäet ja huono alusta jatkuivat, mutta pääsin kuin pääsinkin lopulta Näätähiekkaan. Lintuja ei kuulunut, mutta aamuvirkku asuntoautoilija jututti hyvän tovin. Nautin itäsuomalaisten vilpittömästä ilosta rupatella uusille ihmisille kuin vanhoille tutuille. Pian pääsin hetkeksi asfaltille ja sitten hiekkatietä takaisin muun perheen tykö. Päivän kruunasi iltapäivän uintiretki hillittömän lämpimään Älänteeseen.
Seuraavana aamuna kello soi puoli kolmelta ja starttasin hieman kankeampana matkaan. Äänessä oli mm. aamuvirkku lehtokerttu ja uutena kapustarinta. Jalat onneksi vertyivät jo ensimmäistä ylämäkeä ährätessä.
Saadakseni pesimävarmuusindekseistä hieman korkeammat, oli reitti oli sama kuin edeltävänä aamuna. Särkässä reitin ainoa viitakerttunen oli edelleen laulutuulella.
Matka jatkui. Odottelin hetken Rouskunhiekalla kuitaten eilisen lajit. Maisematkin oli tietysti ikuistettava uudelleen. Lämpimät vesistöt höyrysivät aamuauringossa ja pilvien haivenet toivat taivaalle ja vedenpintaan jännittävää tekstuuria.
Harjulla edeltäni pyrähti lentoon pulisemassa ollut ukkoteeri. Kuikkapari uiskenteli Harjuntakasella. Enää eivät tuoksuneet kielot, vaan ensimmäiset hyvin aikaiseen kukkaan ehättäneet suopursut.
Tervamäentiellä retkiäni siivittänyt onni kääntyi ja kivimurske posautti takarenkaani tyhjäksi. Anteeksi, uskollinen pyöräni, mutta olihan tämä odotettavissa. Soitto kotipesään ja ennenaikainen päätös retkelleni. Onneksi autollakin saattoi pysähtyä kuuntelemaan hyvät paikat ja kuittaamaan edellispäivän lajit.
Voin todeta, että Rautavaaran suunnalla retkeilystä haaveilevan kannattaa suunnata muuallekin kuin Tiilikkaan. Jo aiemmin keväällä olin ihastunut Kiparin jylhiin, lähes Kolimaisiin maisemiin. Älänteeltä löytyy upeiden hiekkarantojen lisäksi helposti saavutettavia maastoreittejä, jotka soveltuvat kaikenkuntoisille ja -ikäisille luonnonystäville. Näin keväällä ja kesällä kaikkeen retkeilyyn voi yhdistää lintujen havainnoinnin ja retken jälkeen havaintojen lähettämisen atlakseen. Molemmilla retkilläni kohtasin myös sensitiivisten lajien edustajia, joten seudulla retkeilevien kannattaa muistaa poluilla pysyminen sekä herkkien lajien pesintöjen ehdoton kunnioitus ja lähestymiskielto.
Muistutan lapsille aina luonnossa kulkiessamme siitä, kuinka olemme metsäneläinten vieraana. Luonnossa ei huudeta, muurahaisia ei tahallaan poljeta. Kaikkia kukkia ei poimita, hämähäkinseitit kierretään. Hyvä luontosuhde perustuu kaiken elävän kunnioitukseen ja kohteliaaseen käytökseen muunlajisten mailla kulkiessa. Riistämisen on viimeinkin loputtava, ja toivo lepää uusissa, meitä viisaammissa sukupolvissa. Ehkä vielä joskus sorateiden varsilta löytyy enemmän metsiä kuin tyhjyyttä ja ylös revittyjä juurakoita.
Sanna Hakkarainen
